Hassua miten paljon ei niin läheiset ihmisetkin, jopa tuntemattomat, kysyy kuulumisia..viitaten viimeisiin elämäntapahtumiin. Toivovat vilpittömästi hyvää ja haluavat edelleenkin puhua myös omista tunteistaan, kokemuksistaan ja elämäntilanteistaan. Siksipä otin taas koneen syliini ja ajattelin kirjoittaa pätkän, luoda uskoa niillekin, jotka eivät sitä ehkä juuri nyt tunne. Olen edelleenkin sitä mieltä, että asioilla on tapana järjestyä..tavalla tahi toisella. Mutta järjestyy ne kumminkin, kun uskoo niin!
Taas olisi aika nauttia ihanasta syksyn ajasta. Pimeä tuleva talvi vähän hirvittää, mutta sen verran kirkkailla vesillä jo mennään, että luulen päihittäväni yhden talven! Viime talvea en juurikaan haluaisi enää edes muistella, mutta paha sitä on poiskaan pyyhkiä. Mustinta aikaa koko eliniässäni. On se vaan ihmeellistä miten sitä on loppujen lopuksi kaikki alkanut näyttää valoisammalle. En sano, etteikö niitä synkistely päiviä olisi. On, mutta lie kuuluvat asiaan. Kolmasosan elämästäni olin täysin koko sydämestäni rakastava vaimo ja nyt olen keräillyt palasiani pitkin kenttiä. Mutta arvatkaapa mitä? Tämä helpottaa! Oikeasti! Pikkuhiljaa. Meidän eroprosessimme alkoi yli vuosi sitten heinäkuussa ja nyt (jo) olen tajunnut, etten aio surra vituiksi mennyttä liittoa loppuelämääni. Ja osaan jo katsoa asioita hyvälläkin. Sain mieheltäni maailman ihanimmat asiat, jotka eivät koskaan katoa. Lapseni. Sen liiton oli tarkoitus olla, jotta nämä ihanuudet olisivat nyt elämässäni. En voisi olla enempää kiitollinen!
Tarvittiin tähän vähän apuakin. Ei kerrota kellekään, mutta olen joskus kutsunut tätä apua laastariksi. Hän on suudellut minut kauttaaltaan niin täyteen laastareita parantaen haavojani, että alan hiljalleen unohtaa pahan oloni. Ja mikä parasta, hymyilen pitkästä aikaa..jo pelkästä ajatuksesta. Tuttavani sanoi minulle äskettäin, ettei saisi kuitenkaan kaataa kaikkea tätä taakkaa ensimmäisen ihmisen harteille, joka lähelle pääsee. Toivon todella, etten olisi tehnyt tätä! En haluaisi. Sillä vaikka hän on tavallaan auttanut minua unohtamaan, en haluaisi hänen tuntevan sen olevan ainoa syy hänen olemassaoloon. Vaikka lapset ovat minulle tärkeintä ja ihaninta maailmassa, on silti toisen aikuisen ihmisen läheisyys ihan sanoinkuvaamattoman ihanaa. Ihan vain, että saa olla lähellä! Kaukanahan se on siitä, että sinulla on joku joka odottaa, joku jonka luokse palata aina uudestaan, joku joka rakastaa sinua kaikesta sydämestään, mutta olen silti ollut kiitollinen näistäkin hetkistä. Hän ei ehkä tiedä niiden merkitystä minulle, mitä ne todella ovat minulle saaneet aikaan. Mutta olen onnellinen, että hän tuonkin hetken kuului elämääni.
Tämä arki on outoa ja vaatii harjoittelua! Viikot ilman lapsia on pitkiä ja viikonloput ne vasta onkin. Pitäisi onnistua ohjelmoimaan itselleen menoja kokoajan. Mutta silloin kun lapset ovat luonani ei mikään aika riitä! He ovat olleet aivan mahtavia. Selviytyneet raukkaparat paremmin tästä erotilanteesta kuin minä ja varmaan osittain kantaneet minuakin pahimman yli. Järkyttävää ajatella näin jälkeenpäin miten rikki olenkaan ollut. Onneksi pystyn nyt sanomaan, että "ollut"!
En ikinä anna kenenkään satuttaa minua. Kyllä elämäni virheistä on tullut niin roppakaupalla viisautta lisää ja sitä toivon mukaan osaan soveltaa tulevaan. Jotkut ovat varoitelleet minua, etten vaan muuttuisi kylmäksi. Sitä pelkoa tuskin kohdallani on, koska olen (taidan tunnistaa itseni) melko läheisyysriippuvaiseksi. Mutta siihenkin, eräs hyvä ystäväni kommentoi, että ei ole väärin kaivata läheisyyttä. Sitähän me ihmiset haluamme, antaa rakkautta, rakastaa ja olla lähellä. Välillä tuntuu, että suorastaan hukun tähän tunteeseen. Minulla olisi niin valtavasti annettavaa, haluaisin niin palavasti rakastaa, mutten uskalla. Toivoisin voivani tehdä vielä joskus jostain onnellisen rakkaudestani. Ehkä sen aika tulee joskus, kukapa tietää!
Huomaatteko, että kirjoittelen tätä tekstiä aika vaaleanpunaiset lasit silmillä? Minulla on ollut aika hyvä päivä! Yleensähän tartun "kynän varteen" kun on oikein paha olla. Tänään on syntymäpäiväni ja mikä ihana tekosyy saada lasten tehdä yllätyksiä. Tulin kotiin töistä, jo ovella tuoksui tuore pulla. Tiesin, että Sara ei unohtaisi. Häneen voi aina luottaa! Samuli harmitteli lahjansa jääneen kouluun, oli tehnyt jonkin korin kuulemma iltapäiväkerhossa. Pikkutytöt supatteli ja hykerteli huoneessaan ja kohta olikin syli täynnä kortteja, piirustuksia ja askarteluja. Pusuja, haleja, naurua ja hassuttelua on mahtunut koko ilta täyteen. Tämä on niin parasta! Mitä tekisinkään ilman lapsiani..
Etsikää pimeimpinäkin hetkenä edes yksi asia, josta olette onnellinen. Ihan vaikka se pienen pieni. Mitä ikinä käyttekin läpi nyt, niin selviätte siitä varmasti! Elämä on elämisen arvoista! Ja kaikki olemme onnemme ansainneet, kunhan uskallamme vain elää. Sain tänään kortin, jossa lukee: IHANAT ASIAT TAPAHTUVAT NIILLE, JOTKA USKALTAVAT HEITTÄYTYÄ!
