Elämä on välillä aika ihmeellistä. Sitä luulee välillä kuolevansa ja luulevansa, että millään ei ole mitään merkitystä. Sitten tulee joku ihmeellinen hetki, kun tajuat jotain. Elämä on oikeastaan aika ihanaa! ”äiti..rakastan sinua kuuhun ja tähtiin ja avaruuteen asti..ja äärettömiin ja loputtomiin” sanoo pikkutyttöni. Millään muulla ei sen jälkeen ole enää mitään merkitystä. Sinulla on ja pysyy ne rakkaimmat ihmiset maailmassa ympärilläsi. Kohtaat niiden kanssa jokaiset ilot ja surut. Ne juuri tärkeimmät pysyvät siinä aina ja he rakastavat sinua juuri sellaisena kuin olet. Minun kohdallani ne tärkeimmät ovat lapset, toiseksi tulevat muut läheiset ihanat aidot ihmiset. Elän elämääni heitä ja itseäni varten, en ketään muuta.
Minua on satutettu. Luulin kuolevani siihen tuskaan. Itkin yhteen menoon viimeiset 7 kuukautta. Kolme viimeistä kirjaimellisesti yötä päivää. Töissäkin se vain tuli. Kyyneleet polttivat joka hetki, en voinut sille mitään. Teki niin pahaa. Illalla lasten kanssa pidättelin kyyneleitäni, mutta lapset vaistosivat tietenkin pahan oloni. Heilläkin oli varmasti paha olla. Yöt itkin..itkin ihan hysteerisesti, kun olin yksin. Tunsin olevani aivan rikki joka kohdasta. Olin menettänyt ihmisen, jota rakastin. Hän ei ollutkaan enää tukeni ja turvani. Hänestä oli tullut ihminen, joka sanoi tuntevansa inhon tunteita minua kohtaan. Minun olisi vain pitänyt tukkia hänen sanoin turpani. Mutta en pystynyt. Nyt pystyn. Tuli se hetki, kun tajusin. Läheiset kyllä sanoivat minulle, mutta en uskonut heitä. Miksi roikun ihmisessä, joka vain satuttaa ja kiduttaa minua. Pitää minua epätietoisuudessa ja loukkaa. Ei hän halua minua enää. Hän on jatkanut elämäänsä, niin minunkin pitäisi tehdä. Ja sen tajusin, en tiedä miten, mutta se vain tuli. Se tunne, että nyt on aika päästää irti. Kaipaan häntä kyllä, häntä joka minulla oli vuosia. Enkä kadu mitään. Sain häneltä ne tärkeimmät, jonka vuoksi elää. Olen onnellinen, että sain viettää hänen kanssaan kymmenen vuotta elämästä. Elin ja nyt tiedän mitä on rakastaa toista. Tiedän myös mitä on särkynyt sydän.
Ymmärrän ihmisiä nyt paremmin. Voin pahoin, kun ajattelen miten paljon vääryyttä maailmassa on. Mutta se kai on elämää. Niin paljon sitä on. Olen myös niin onnellinen ihmisten puolesta, jotka saavat elää elämänsä täynnä rakkautta ja luottamusta. Se on ihanaa..tiedän sen. Mutta elämä koostuu niin pienistä asioista. Onni koostuu juurikin niistä pienistä asioista, kun ne vain oppii näkemään. Joskus sitä vain on niin surullinen, ettei osaa nähdä niitä. Mutta kuten ystäväni sanoivat, tulee aika kun helpottaa. En ole vielä täysin kuivilla, mutta olen pikkuhiljaa oppinut näkemään niitä onnellisia asioita ja suunnittelemaan tulevaa elämääni lasten kanssa. Ja sen yhden pienen ensimmäisen onnellisen asian kun näkee, tietää selviävänsä. Ja kai sitä vain pitää hyväksyä, että on myös epäonnistunut. Olen tehnyt elämässäni lukuisia virheitä. Ei vain ehkä aina tiedä tekevänsä virhettä tietyissä ratkaisuissa, mutta jos et tee ratkaisuja, et pääse eteenpäin. Ja luulen, että kaikella on tarkoituksensa. Myös niillä virheillä. Ehkä se johdatus tulee yläkerran isännältä, ehkä jostain muualta. Kuka tietää?
Eroni jälkeen olen tavannut valtavasti ihmisiä, puhunut heidän kanssaan, kuullut heidän tarinoitaan. Tunnen suurta myötätuntoa. Ja osan kohdalla tunnen myös suurta häpeää itseäni kohtaan. Miten voin itkeä jotain eroani, kun minulla on senkin jälkeen niin paljon mistä olla onnellinen. Olen niin surullinen, kun kuulen, minkälaisten asioiden kanssa suuri osa taistelee. Kamalin asia minkä voi kohdata, on oman lapsen sairaus tai pahimmassa tapauksessa kuolema..tai sen pelko. Minulla on kuitenkin terveet ihanat lapset, mikä oikeus minulla on itkeä niin! Mutta kai se on niin, ettei toisen suruja pidä vähätellä. Jos oma lapseni sairastuisi, unohtuisi kaikki muu pieni maallinen murhe. Tässä tapauksessa niin ei Luojan kiitos ole ja edellä mainitut tapahtumat tuntui maata kaatavilta. Meitä ihmisiä on niin moneksi ja suruja ja iloja niin monia. Ei pidä myöskään olla kateellinen vaan päinvastoin onnellinen toisten puolesta, joilla elämä on hyvin. Voi olla, että emme edes tiedä kaikkea. Päältäpäin hyvältä näyttävän ihmisen sisällä voi myllertää jotain, mitä meidän ei edes kuulu tietää. Ne on kaikkien ihmisten omia asioita ja jokainen hoitakoon oman elämänsä parhaaksi katsomallaan tavalla. Apua pyydetään, jos sitä halutaan. Toiset haluaa puhua, toiset ei. Kuulun niihin ihmisiin, jotka haluavat puhua ja se osaksi on pelastanut minut monelta. Itse olen sitä mieltä, että asioista ei aina tarvitse selvitä yksin. Monesti helpottaa, kun saa puhua, vain puhua jollekin. Suuresti helpottaa jos huomaa, ettei ole ongelmiensa kanssa yksin. Vertaistukea löytyy aina! Toisinsanoin, jos tuntuu, ettei selviä yksin, niin silloin kannattaa mielestäni edes yrittää puhua jollekin. Minulle se ensimmäinen ihminen taisi olla lääkäri. Voin niin pahoin, ajattelin kauheita asioita ja tunsin, ettei kaikki ole henkisesti enää hyvin. Voin niin pahoin, että se rupesi jo vaikuttamaan fyysisestikin. En nukkunut, ruoka ei pysynyt sisällä, paino putosi useita kiloja ja minuun sattui. Siis oikeasti sattui! Jo pelkästään jatkuva itkeminen vie voimia niin paljon, ettei sitä voi oikein ymmärtääkään, ennen kuin sen kokee. Se imee kaikki mehut ja kun sen on vihdoin saanut loppumaan, on olo kuin olisit juossut maratonin täysiä. Mikään ei toimi, ei raajat, ei järki. Makaat kuin kuollut eikä eväkään värähdä. Siihen yleensä nukahtaa, jos ei sitten ole tulossa uusi ”kohtaus” heti perään. Tai sitten se päättyy siihen, että oksennat itsesi ja sisuskalusi viimeistä piirtoa myöten ja sitten makaat puolikuolleena vessan lattialla. Kamala olo, ja jossain vaiheessa siihen oikeasti tuntee kuolevansa, henki ei kerta kaikkiaan enää kulje. Mutta niinpä vain elän ja hengitän vieläkin. Ja uskallan väittää, että voin joka päivä pikkuisen paremmin. Takapakkejakin on, mutta selviän niistä. Itkut pitää vain itkeä ja surra kun on sen aika. Ei niitä tunteita voi vaan lakaista pois.
Minun selviämistäni varmaan myös osaltaan auttoi se, että mieheni on minulle välillä kohtuu ilkeä sanoissaan.Ehkä se on vain hänen tapansa käsitellä tätä asiaa. Vaikka se tekee pahaa, niin kai minulle pitää suoraan sanoa mitä tuntee. Jos joskus voin taas pahoin ja en meinaa selvitä ikävästäni häntä kohtaan, kaivan puhelimestani hänen viestinsä, jotka olen lähes kaikki tallentanut. Niitä on tuhansia. Ei ole kovin pitkä aika, kun viestit olivat henkeäsalpaavan ihania rakkaudentunnustuksia, mutta viimeisimmät sadat pudottavat taas maan pinnalle. Niistä selviää, etten merkitse hänelle enää mitään ja siitä syystä minun onkin jatkettava elämää eteenpäin. Minunkin, niin kuin hänkin teki jo aikoja sitten. Mutta vasta vähän aikaa sitten hän sai sanottua sen suoraan. Hän on jatkanut elämäänsä ja aikoo nauttia siitä. Minulla tämä vei vain hetken tajuta ja hyväksyä se. Mutta minkäs teet, kun rakastat niin helvetisti! Yksin se ei vaan riitä..
Näillä sanoilla toivotan kaikille elämisen arvoista elämää. Nauttikaa niistä pienistä arkipäivän asioista ja oppikaa näkemään ne. Oliko se MLL:n slogan, että onni löytyy pienistä asioista? Ja se kyllä pitää täysin paikkansa.
Älkää jääkö yksin. Maailmassa on ihmisiä, jotka välittävät teistä..aivan varmasti jokaisella. Mutta teidän pitää myös itse välittää itsestänne. Joku toinen viisas heppu on joskus sanonut, että rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Vaikka kuinka elämä välillä murjoo, niin uskokaa tai älkää, asioilla on tapana järjestyä oikeaan suuntaan. Sitä oikeaa suuntaa vaan kun ei kukaan tiedä etukäteen.
Täytyy vielä loppuun sanoa, että sain palautetta blogistani, joka tämän henkilön mukaan on liian rohkea. Maailmassa on satoja tuhansia blogeja ja kirjoitustapoja. Jos minun tapani ei miellytä, ei sitä tarvitse lukea. On hienoa, jos se on herättänyt tunteita ja toivon ja itse asiassa tiedänkin, että se on auttanut monia samassa tilanteessa olevia. Kai se jollain tavalla juuri sitä vertaistukea jollekin. Huomata, ettei ole ainoa ihminen maailmassa, joka on kokenut jotain samaa. Itsekin olen saanut siitä apua. Ihmiset ovat tulleet kertomaan tarinansa ja tavalla tai toisella selvinneet. Se loi pahimpina aikoina uskoa tulevaan. Tämä henkilö myös viittasi siihen, että blogini vaikuttaisi kaupankäyntiini. Toivottavasti näin ajattelevia ihmisiä ei ole kovin paljoa, koska ihminen olen vain minäkin. Elämässäni olen kokenut paljon ja niitä tunteita osittain jakanut rehellisesti. Kirjoittaminen on kuin terapiaa minulle ja kai olen hieman sokea, kun en näe siinä mitään väärää. Kaupassa olen myyjä ja ihminen siinä missä muutkin. Enkä varmasti ainoa, joiden elämä ei ole ainoastaan ruusuilla tanssimista. Mutta silti näen, että kaikki vastoinkäymisetkin vahvistavat minua ihmisenä ja kaikki ihmiset joita elämääni kuuluu tai on kuulunut ovat rikkaus. Elämä on oikeastaan aika ihanaa, siitäkin huolimatta tai oikeastaan siitäkin syystä, että meitä ihmisiä on erilaisia!
