keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Tule joulu kultainen..

Voi Luoja, että ärsyttää! Haluaisin olla sellainen, joka piipertää itse tehdä kaikkia jouluaskareita kotiin ja varsinkin kaikille lahjaksi. Omatekoista sitä ja omatekoista tätä! Mutta jos jo pelkkä ajattelu saa stressitason näin pilviin, mitäs sitten se toteutus saisi aikaan. Akuutti stressireaktio ja sairaalareissu! Kaikki tämä ajattelu saa alkunsa, kun nämä kaikki hemmetin opukset vyöryvät postilaatikosta. Jos saisin valita, lakkauttaisin kaikki lehdet joulun ajaksi, etten edes näkisi mitä kaikkea ihqua voisi tänä vuonna omin pikku kätösin väsätä. Ja niin helposti, halvasti ja vaivattomasti! Ei sillä ettenkö osaisi, tottakai MINÄ osaisin, mutta millä ihmeen ajalla näitä kaikkia vallattomia ja ihania ideoita sopisi toteuttaa? Häh, kysynpähän vaan? Ja sitten kun ne kaikki pitäisi vielä saada valmiiksi vähintään yhden illan aikana. Inhoan, että asiat ovat kesken. Tai en välttämättä niinkään niitä itse asioita, vaan niiden tuomaa hetkellistä epäjärjestystä kotiini. Niiden näkeminen ahdistaa. Olen pakkomielteinen järjestyksen ylläpitäjä. Eipä kyllä uskoisi, jos katsoisi meidän naiselliseen toimistoomme! Teini-ikäisen suurin kapina luojan kiitos on tähän asti se, ettei se suostu pitämään huonetta äidin toivomassa järjestyksessä. Hän kuulemma itse viihtyy sen kaaoksen keskellä. (Anteeksi, miten kukaan voi viihtyä niissä oloissa?) Ja kylässä ollessani koitan välttää vasemmalla kädellä  järjestelemistä, etten loukkaisi itse kodin asukkeja. Pyrin tekemään sitä niin, ettei kukaan huomaisi. Pyydän tässä välissä anteeksi, en tee sitä tahallani, aivot vain tuottavat käskyjä, mitä en voi hallita. Kaikilla meillä on vikamme..

Yksi pakkomielleprojektini on myös jokavuotinen joulukorttien teko. Ajatushan siinä on aina tehdä niitä iloisella mielellä yhdessä lasten kanssa. Just joo! Saldo jokaikinen vuosi on noin 60 korttia, joista lapset ovat tehneet 1-5 ja ilmoittaneet sitten käyttävänsä loppuajan johonkin mukavampaan. Siinä se äiti sitten istuu askarteluhelvetin keskellä ja vääntää naama punaisena paperisilpun keskellä kortteja. Lopputulos kyllä varmasti saajan mielestä näyttää siltä, että kyllä, Titan lapsethan ne siellä taas on reippaina touhunneet. Tänä vuonna älysin ottaa sen viinilasin siihen kylkeen, että edes näyttäisi homma mukavalle. Mutta kylläpä sitten kaiken valmistuttua ja kun kaaoksen sai siivottua pois silmistä hymyilytti. Tein sen taas! Luultavasti masentuisin vähintään seuraavaan jouluun asti, jos tämä savotta jäisi tekemättä. Huono omatunto kalvaisi ja valmiita korttejahan en suostu laittamaan. Ja miksikö en, ihmettelee siellä joku! No sitäpä sopii kysyä..niin miksi, hä, miksi??!!

Muistin juuri tänä iltana senkin, että menin möläyttämään tekeväni tänä vuonna ystäville ja sukulaisille leipomuksia ihan itse. (Tämä on siis osa sitä projektia mitä haluaisin olla, mutta en jaksa olla!) Suunnittelin pakkaavani ne kauniisti, omatekoisiin laatikoihin tietenkin (tai parhaassa tapauksessa lasten) ja vieväni ilahduttamaan joulunalusaikaa. No, siitä ei kannata keskustella ilahduttaisiko se oikeasti ketään muuta kuin minua, mutta jokatapauksessa näin oli tarkoitus tapahtua. Ajatuksia sotki vain ja ainoastaan lapsi numero 2:n syntymäpäivät, jotka ovat siis huomenna. Leikkelin näistä joulunalushelvetinlehtien sivuilta parhaat reseptit ja niitä yllättäin kasaantui aika monta. Sitten kun aloin miettiä syntymäpäivätarjoilua, iski se kuuluisa päättämisen vaikeus. Ja jouduin sitten toteuttamaan aika monta luomusta. Ja nyt koko ajatus leipomisesta puolelle suvulle ihan vain antamisen ilosta oksettaa. Eli..en todellakaan tee tänä vuonna enää yhtään kakkua tai mitään muutakaan piperrystä. Lohduttaa ainoastaan se, ettei kukaan tosissaan osannut edes pelätä saavansa minulta mitään omatekoista syötävää.

Tämä saattaa olla iän mukana tuomaa viisautta, lapsilukumäärää tai yläkerran johdatusta, mutta nyt kun jouluun on enää 5 yötä (nielaisu), en ole siivonnut (tai edes ajatellut sitä), leiponut joulujuttuja (tai edes ajatellut sitä) enkä edes laittanut mitään joulua kotiin (hitto, en ole edes ajatellut sitä)! Olen ylen tyytyväinen huomatessani, että joulu tulee ilman tuota kaikkea! Kuusi on ainoa must-juttu mikä pitää olla. Lapset varsinkin olivat huolissaan siitä, ettei tontut tiedä minne lahjat laitetaan, jos kuusta ei ole. Meillä kun on pitkä perinne siitä, että aattoa edeltävänä yönä tontut ovat tuoneet yhdet lahjat kullekin kuusen alle. Illalla sinne viedään raskaantyön raatajille piparia (omatekoisia tietenkin) ja maitoa, että jaksavat painaa koko yön miljardien lasten luona. Sinne osaa fiksut tontut aina jättää jotain, mistä riittää puuhaa koko päiväksi, niin ei illan pääjehun odottaminen olisi niin tuskaista! Aamulla alkaa jo varhain jännittävä suhina, kun eivät tiedä onko kello jo sen verran, että olisi sopivaa nousta.

Teeveestä tulee joka vuosi samat ihanat lastenohjelmat ja äiti saa keitellä riisipuuroa rauhassa ja nauttia kiireettömyydestä. Ei ole kovin kauaa siitä, kun tajusin rakastavani joulua ja sen herkkää tunnelmaa. Saa olla rakkaitten kanssa tekemättä oikeastaan yhtään mitään ja näin yrittäjän näkökannasta katsottuna en yhtään valita tänäkään vuonna 4 päivän vapaista. Ja antaminen ja sen tuoma ilo on parhautta. Vaikka ne ei tänäkään vuonna ole niitä omatekoisia, niin olen silti jokaisen lahjan ajatuksella valinnut. Ja voipi tosiaan olla, että se tuo huomattavasti enemmän iloa niin saajalle kuin antajallekin, kuin se omatekoinen..tässä tapauksessa ;)

Rakkaudellista jounaikaa kaikille!

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Vain elämää

Kynttilöitä kaikkialla, lasi punaviiniä..hiljaisuus, josta en osaa vieläkään nauttia. Joka toinen viikko on edelleen ylityöllistetty, mutta silti vaikka kuinka työntää päivät täyteen ohjelmaa jää tämä hiljainen yksinäinen hetki. Nämä sunnuntait ovat ehkä pahimpia, kun on koko päivä täytettävänä, eikä normaali päivätyötä apuna.
Lapset on jo koululaisia. Ennenkuin huomaankaan tulee aika, jolloin ne eivät muutenkaan olisi kotona. Tulee kaverit ja omat menot, kai sitä viimeistään sitten osaa paremmalla oamllatunnolla nauttia tästä monen niin hehkuttamasta hiljaisuudesta ja omasta ajasta. Kyllä minä oikeasti yritän, mutta minua ei vaan ole tehty yksinolijaksi. Kaipaan ihmisiä ympärilleni.

Blogin otsikko tuli Vain elämää-sarjasta. Mieleen painui Jonne Aaronin sanat, jotka olen kuullut omasta suustani vain hetki sitten. Hän sanoi, että on kadottanut elämänilon. Niin kauhealta kun se kuulostaakin. Mutta kauheaa se on ollut huomatakin. Olen aina ollut eteenpäinpyrkivä, optimistinen ja sosiaalinen (jopa ylisosiaalinen) ihminen. Mennyt nyrkkiä pöytään lyöden vaikka läpi harmaan kiven, Ja siitä minut varsinkin yrittäjäpiirissä tunnetaankin. Sitkeä kuin perkele! Nyt ei vain jaksa..ei kertakaikkiaan jaksa. Itseasiassa kuvailisin tätä tunnetta sanalla pelottava. En oikein tunnista itseäni, olo tuntuu jokseenkin lamaantuneelle. Välillä, kun yrittää puhua, ei saakaan sanottua mitään. Ei vaan saa itsestään irti mitään. Hauskaa tässä on se (onneksi osaan vielä nauraa itselleni), että joskus kun tuntee tarvetta puhua, mutta ei ole tallessa sitä ulosantia mitä normaalisti, tulee möläyteltyä kaikkea tosi typerää. Olo on sen jälkeen aika tyhmä..turha kai sitä hölmöyttään on käydä enää selittelemään. Tekee tilanteen vieläkin pahemmaksi. Eikai siinä auta kun poistua vihellellen taka-alalle ja toivoa, että maa nielisi. Optimismia on sen verran jäljellä, että uskon todella tämän olevan väliaikaista. Tällä hetkellä tässä uudessa elämässä vain on niin paljon opeteltavaa, että vaatii aikansa päästä tasapainoon. Mutta joo, ymmärrän siis täysin mitä Jonne tarkoitti. Yhtäläisyyttähän meillä ei mielestäni ole kuin pitkän parisuhteen päättyminen. Ja se on kieltämättä mullistanut koko maailman. On joutunut opettelemaan uudestaan aika monta asiaa. Niinhän se laulukin sanoo: Helpompaa tää kaikki olla vois, jos meitä vielä kaksi täällä ois jne..

Tuosta tulikin mieleeni, kun olen harmitellut aina, miksi suvun musikaalisuus on hypännyt juuri minun yli. Pikkuveljeni ovat kummatkin todella musikaalisia, mutta minä en saa kitarasta yhtä säveltä soimaan! No eräs ystäväni heitti tässä viime viikolla, että sinä osaat kuunnella musiikkia. Se oli tarkoitettu ehkä vähän toisella lailla, mutta jäin miettimään asiaa. Todellakin osaan kuunnella musiikkia! Nautin kaikenlaisesta musiikista äärettömästi ja saan niistä ihan mielettömästi irti. Suuria tunteita laidasta laitaan! Ja elämästähän ne useimmat biisit kertoo. Jokapäiväisestä elämästä, johon suurena asiana kuuluu suosituin aihe sanoituksissa eli rakkaus, sen onni ja vaikeus jne. Niihin on helppo samaistua kenen tahansa, koska jokainen tuntee niitä samoja asioita päivittäin. Vai voitko väittää, että et ole koskaan ajatellut, että tuo laulu kertoo niin sinusta!
Ihailen ihmisiä, jotka osaa tehdä musiikkia ja purkaa tunteitaan niihin mielettömiin sanoituksiin ja sävellyksiin. Kuten esimerkiksi juurikin tämä Jonne Aaron. Mahtava sanoittaja/säveltäjä. Hieno tapa ilmaista itseään! Ja varmaan aika vapauttavaa. Kadehdittava taito!

Mutta palaten hieman takaisin. Mitä minä sitten oikein haluan? En halua olla yksin, mutten juuri nyt halua parisuhteeseenkaan. Ei ole sen aika vielä. Mutta kaipaan valtavasti lähelläoloa. Sitä, että saa vain olla toisen sylissä, sitä kun toinen pitää kiinni. Ja onhan se rakastaminenkin ihanaa. Tunnen välillä tukehtuvani, kun en saa antaa itsestäni sitä kaikkea rakkautta jollekin. Minulla on ihan valtavasti annettavaa sitten kun sen aika on. Toivottavasti en tukehduta sitä ihmistä sitten siihen sydämen muotoiseen kuplaan. Ikuinen romantikko, minkäs sille voi! Vaikka sen aika ei olekaan vielä ehkä pitkään aikaan, niin uskon että sekin aika vielä joskus tulee. Tosiasiahan on se, etten usko haluavani olla yksin loppuikääni, vaikka se elämäni suuri rakkaus menikin ja epäonnistuin siinä. Realistisesti ajateltuna, olenhan vasta..öö..kolmekymppinen...vai paljoko se oli? No kuka niitä enää laskee :)

Kun sulkee yhden oven takanaan, avautuu monta uutta. Ja se kyllä pitää täysin paikkaansa. Yli vuoden surin hajonnutta liittoani ja kun vihdoin ryhdistäydyin ja sain silmäni auki olen tavannut ja saanut elämääni uusia aivan mielettömän ihania ihmisiä. Nyt kun tapaan heitä ja näitä vuosia mukana olleita ystäviäni, lähinnä niillä viikoilla, kun lapseni ovat isällään, voin heittäytyä täysin näille ihmissuhteille ilman huonoa omatuntoa, että se olisi keneltäkään pois. Ja kai minä tässä tarkoitan lähinnä perhettä. Olin aikaisemmin niin perhekeskeinen ja sitoutunut siihen, että valitettavasti muut suhteet kärsivät siitä. En tehnyt sitä tietoisesti, eikä ollut hetkeäkään, ettenkö heitä olisi miettinyt ja kuljettanut mukana sydämessäni, mutta elämä vei vaan mennessään. Nyt voin taas nauttia näistä ihanista ihmisistä ihan konkreettisestikin, joita kohdalleni on Luoja suonut. Ja kai se oikea aito ystävyys punnitaan juuri näissäkin tilanteissa. Vaikka elämä vie erilleen, silti molemmat tietää, että toinen on siellä jossain ja aina sinuakin varten!

Elämä jatkuu melkoisena vuoristoratana. Haen paikkaani, etsin itseäni uudestaan. Toivon, että löydän etsimäni, ennenkuin romahdan. Saan voimia läheisistäni ja rakkaista ihanista lapsistani. Muuten olen aika eksyksissä. Oudon epävarma olo jatkuu. Sellainen mitä ei ole ennen ollut. Olen aina tiennyt suuntani, se on eteenpäin. Nyt on edessä risteyksiä ja en tiedä mihin suuntaan lähteä. Monessa asiassa olisi tehtävä suuria ratkaisuja, kaikki vaikuttaa loppuelämään..tietenkin. Ja en ole ainoa, johon ne ratkaisut vaikuttaa. Muutenhan olisi helppo sanoa, että ihan sama, antaa mennä vaan! Kukaan tai mikään ei kuitenkaan uhkaa viedä henkeä, jos en tee sitä itse. Joo, rauhoittukaa! En todellakaan tarkoita, että tekisin itselleni jotain, en ikinä! Vaan sitä, että jatkuva stressi ym. mihin minulla ei ole valtaa, vaikuttaa terveyteen, niinkuin se osaltaan on jo tehnyt.

Etsin sen elämäniloni kyllä! Tulee aika, kun nautin elämästä täysillä. Sen verran pitää kaikesta huolimatta olla optimistinen ja uskoa, että asioilla on tapana järjestyä. (=mottoni). Tämähän on vain elämää..