Hirsipuu

Hassua miten paljon ei niin läheiset ihmisetkin, jopa tuntemattomat, kysyy kuulumisia..viitaten viimeisiin elämäntapahtumiin. Toivovat vilpittömästi hyvää ja haluavat edelleenkin puhua myös omista tunteistaan, kokemuksistaan ja elämäntilanteistaan. Siksipä otin taas koneen syliini ja ajattelin kirjoittaa pätkän, luoda uskoa niillekin, jotka eivät sitä ehkä juuri nyt tunne. Olen edelleenkin sitä mieltä, että asioilla on tapana järjestyä..tavalla tahi toisella. Mutta järjestyy ne kumminkin, kun uskoo niin!

Taas olisi aika nauttia ihanasta syksyn ajasta. Pimeä tuleva talvi vähän hirvittää, mutta sen verran kirkkailla vesillä jo mennään, että luulen päihittäväni yhden talven! Viime talvea en juurikaan haluaisi enää edes muistella, mutta paha sitä on poiskaan pyyhkiä. Mustinta aikaa koko eliniässäni. On se vaan ihmeellistä miten sitä on loppujen lopuksi kaikki alkanut näyttää valoisammalle. En sano, etteikö niitä synkistely päiviä olisi. On, mutta lie kuuluvat asiaan. Kolmasosan elämästäni olin täysin koko sydämestäni rakastava vaimo ja nyt olen keräillyt palasiani pitkin kenttiä. Mutta arvatkaapa mitä? Tämä helpottaa! Oikeasti! Pikkuhiljaa. Meidän eroprosessimme alkoi yli vuosi sitten heinäkuussa ja nyt (jo) olen tajunnut, etten aio surra vituiksi mennyttä liittoa loppuelämääni. Ja osaan jo katsoa asioita hyvälläkin. Sain mieheltäni maailman ihanimmat asiat, jotka eivät koskaan katoa. Lapseni. Sen liiton oli tarkoitus olla, jotta nämä ihanuudet olisivat nyt elämässäni. En voisi olla enempää kiitollinen!

Tarvittiin tähän vähän apuakin. Ei kerrota kellekään, mutta olen joskus kutsunut tätä apua laastariksi. Hän on suudellut minut kauttaaltaan niin täyteen laastareita parantaen haavojani, että alan hiljalleen unohtaa pahan oloni. Ja mikä parasta, hymyilen pitkästä aikaa..jo pelkästä ajatuksesta. Tuttavani sanoi minulle äskettäin, ettei saisi kuitenkaan kaataa kaikkea tätä taakkaa ensimmäisen ihmisen harteille, joka lähelle pääsee. Toivon todella, etten olisi tehnyt tätä! En haluaisi. Sillä vaikka hän on tavallaan auttanut minua unohtamaan, en haluaisi hänen tuntevan sen olevan ainoa syy hänen olemassaoloon. Vaikka lapset ovat minulle tärkeintä ja ihaninta maailmassa, on silti toisen aikuisen ihmisen läheisyys ihan sanoinkuvaamattoman ihanaa. Ihan vain, että saa olla lähellä! Kaukanahan se on siitä, että sinulla on joku joka odottaa, joku jonka luokse palata aina uudestaan, joku joka rakastaa sinua kaikesta sydämestään, mutta olen silti ollut kiitollinen näistäkin hetkistä. Hän ei ehkä tiedä niiden merkitystä minulle, mitä ne todella ovat minulle saaneet aikaan. Mutta olen onnellinen, että hän tuonkin hetken kuului elämääni.

Tämä arki on outoa ja vaatii harjoittelua! Viikot ilman lapsia on pitkiä ja viikonloput ne vasta onkin. Pitäisi onnistua ohjelmoimaan itselleen menoja kokoajan. Mutta silloin kun lapset ovat luonani ei mikään aika riitä! He ovat olleet aivan mahtavia. Selviytyneet raukkaparat paremmin tästä erotilanteesta kuin minä ja varmaan osittain kantaneet minuakin pahimman yli. Järkyttävää ajatella näin jälkeenpäin miten rikki olenkaan ollut. Onneksi pystyn nyt sanomaan, että "ollut"!

En ikinä anna kenenkään satuttaa minua. Kyllä elämäni virheistä on tullut niin roppakaupalla viisautta lisää ja sitä toivon mukaan osaan soveltaa tulevaan. Jotkut ovat varoitelleet minua, etten vaan muuttuisi kylmäksi. Sitä pelkoa tuskin kohdallani on, koska olen (taidan tunnistaa itseni) melko läheisyysriippuvaiseksi. Mutta siihenkin, eräs hyvä ystäväni kommentoi, että ei ole väärin kaivata läheisyyttä. Sitähän me ihmiset haluamme, antaa rakkautta, rakastaa ja olla lähellä. Välillä tuntuu, että suorastaan hukun tähän tunteeseen. Minulla olisi niin valtavasti annettavaa, haluaisin niin palavasti rakastaa, mutten uskalla. Toivoisin voivani tehdä vielä joskus jostain onnellisen rakkaudestani. Ehkä sen aika tulee joskus, kukapa tietää!

Huomaatteko, että kirjoittelen tätä tekstiä aika vaaleanpunaiset lasit silmillä? Minulla on ollut aika hyvä päivä! Yleensähän tartun "kynän varteen" kun on oikein paha olla.  Tänään on syntymäpäiväni ja mikä ihana tekosyy saada lasten tehdä yllätyksiä. Tulin kotiin töistä, jo ovella tuoksui tuore pulla. Tiesin, että Sara ei unohtaisi. Häneen voi aina luottaa! Samuli harmitteli lahjansa jääneen kouluun, oli tehnyt jonkin korin kuulemma iltapäiväkerhossa. Pikkutytöt supatteli ja hykerteli huoneessaan ja kohta olikin syli täynnä kortteja, piirustuksia ja askarteluja. Pusuja, haleja, naurua ja hassuttelua on mahtunut koko ilta täyteen. Tämä on niin parasta! Mitä tekisinkään ilman lapsiani..

Etsikää pimeimpinäkin hetkenä edes yksi asia, josta olette onnellinen. Ihan vaikka se pienen pieni. Mitä ikinä käyttekin läpi nyt, niin selviätte siitä varmasti! Elämä on elämisen arvoista! Ja kaikki olemme onnemme ansainneet, kunhan uskallamme vain elää. Sain tänään kortin, jossa lukee: IHANAT ASIAT TAPAHTUVAT NIILLE, JOTKA USKALTAVAT HEITTÄYTYÄ!

Jokaisella on ristinsä kannettavana

"Hävettää, kun on itse niin onnellinen" sanoi mieheni minulle kerran. Nyt tiedän todella mitä se tarkoittaa. Ihminen, joka elää ns. pumpulissa, ei välttämättä edes tiedä mistä pitäisi olla erikseen onnellinen. Minä tiedän nyt, kun olen menettänyt yhden elämäni tärkeimmistä asioista. Sen lisäksi yrityksellä menee miten menee, joten on joutunut etsimällä etsimään elämästään asioita, joista voi olla onnellinen. Tai pikemminkin huomaamaan. Jos niitä asioita ei kykenisi huomaamaan romahtaisi. Ei kai kukaan oikeasti jaksa, jos elämällä ei ole tarjota sinulle mitään hyvää. No, minulla tärkein asia on tietysti lapset. Mutta miten itsestäänselvyytenä sitä pitääkin terveitä lapsia. Minulla on juurikin ne terveet lapset. Keskustelin äskettäin erään äidin kanssa, joka taistelee lapsensa hyvinvoinnista ja huomasin ajattelevani, että Luoja varjele minua tuolta taistelulta..ja kiitos lapsistani. Toivon todella, että tämä äiti osaa iloita niistä onnellisista asioista, vaikka elämässä on surua ja murhetta. Tilanteet tulee varmaan itsekullekin aika yllättäin. Ja kun kyse on omasta lapsesta, sitä tekee kaikkensa. Mutta ihmisiä olemme me äiditkin. Voimavarat on rajalliset. Jos lapset ovat esim. sairaita, täytyy onnen hetket hakea jostain muualta. Vaikka niistä "hyvistä" päivistä lasten kanssa, tai ystävistä, harrastuksesta...uskon siihen, että jokaisella on jotakin mistä olla onnellinen, kun ne asiat vaan oppii huomaamaan. Että jaksaa.

Olen ollut jonkin aikaa aika alavireinen. Itkettää herkästi ja huomaan taas kaipaavani miestäni enemmän. Olemme olleet nyt puoli vuotta asumuserossa ja tähän mahtuu aika paljon tunteita, vaikka aika ei tunnukaan noin pitkältä. Voin kai silti sanoa olevani niinsanotusti voiton puolella. Huomaan jo hyviä asioita ympärilläni ja osaan iloita niistä. Hassua kirjoittaa tuo, koska juuri nyt minusta taas tuntuu, että mikään ei ole hyvin. Tämän tunteen laukaisi ajomatkani Helsinkiin. Matkan varrelle sattui aika monta St1 asemaa, jotka sai ajatukseni karkaamaan. Ensin olin hetken vihainen. En ole ollut pitkään aikaan vihainen, mutta nyt se tunne valtasi minut taas. Kun vihastani pääsin tulin surulliseksi ja aloin taas kysymään samaa kysymystä, minkä olen esittänyt itselleni sen tuhat kertaa. Miksi? Miksi meille piti käydä niin? Ja nyt kaipaan, kaipaan niin vietävästi!

Sain myös puhelinsoiton naiselta, jota en tunne. Jota en ole koskaan tavannut. Hän oli niin surullinen. Itki vaan. Mies oli lähtenyt toisen naisen mukaan ja nyt hän oli yksin lastensa kanssa tietämättä suuntaa mihin mennä ja mihin uskoa. Hämmästyin itsekin puhelun jälkeen, miten sain sanottua hänelle niinkuin sanoin. Koitin luoda uskoa tulevaan ja kerroin ajan parantavat nämä haavat. Surut pitää surra ja tulee aika, kun huomaat, että voit jatkaa eteenpäin. Vahvempana ja itsevarmempana. Tätä eron tunnetta voi todella kuvailla sillä kuin toinen olisi kuollut. Ja sitähän se periaatteessa onkin. Suhde on kuollut. Ja sitä pitää saada surra aikansa. Niin kauan kun se itsestä hyvälle tuntuu. Sitä ei todellakaan pidä vähätellä tai sanoa, että onhan noita muitakin. Sillä hetkellä tuntuu, ettei ole, eikä koskaan tule olemaan. Ei ainakaan sen kaltaista, kun juurikin se rakkaimpasi sinulle oli. Mutta kun aika on kypsä, voit ehkä jo avata silmäsi ja huomata miten paljon mahdollisuuksia elämällä on sinulle tarjota. Kun annat niille mahdollisuuksille vain tilaisuuden. Mutta vasta sitten kun olet siihen itse valmis. Se mitä hämmästelin oli juurikin se, että uskoin todella itsekin, että selviämme tästä varmasti! Aika on vaan ihmeellinen asia. Oli miten kipeä asia tahansa, se helpottaa kun antaa sille aikaa. Tuska ei ehkä koskaan poistu kokonaan, mutta helpottaa ihan varmasti. Ja sen jälkeen olet vahvempi. Eli minä olen jo vahvempi. Olen päässyt jo sen ensimäisen etapin yli, että tästä ikinä voi selvitä hengissä.

Eräs tuttavani kysyi varauksellisesti, että kun sinulla on vielä nuo sormukset. Jäin miettimään itsekin, että miksi. Mieheni muunmuassa heitti vihkisormuksen pois heti. Tulin siihen tulokseen, että tämä on minulle suoja. Älkää tulko lähelle! En ole valmis mihinkään, enkä halua selitellä. Olen niin rikki, että en ole valmis uuteen suhteeseen nyt. Olenko valmis ensi vuonna, viiden vuoden päästä vai ehkä myöhemmin, sitä ei voi kukaan tietää. Kai sen sitten tuntee sydämessään..siinä rikkinäisessä. Ja niin typerältä kun se ehkä kuulostaakin, kai minä edelleen toivon ihmeen tapahtuvan!!

Olenkohan jo joskus sanonut, mutta nyt sanon uudestaan. Älkää koskaan pitäkö toista itsestäänselvyytenä, älkääkä liioin itseännekään. Matti-pappi sanoi meille kerran, että huollattehan te autojannekin. Niin tulisi huoltaa myös liittoa. Ennenkuin se menee rikki!! Se joskus arjen hulinassa unohtuu. Helposti varsinkin siinä ajassa , kun on pienet lapset. Mutta parasta mitä voi itselleen, toiselle ja lapsille tehdä, on hoitaa juuri sitä parisuhdetta. Ja yksi tärkeä asia: puhukaa, puhukaa ja puhukaa! Unohtuu aika helposti monelta. Jälkiviisaana näistä on helppo puhua. Ihania liittoja, onnistuneita parisuhteita on paljon, mutta miten surullisen paljon myös ahdistusta, epäonnistumisia ja suruja. Voi miten toivoisin maailman olevan parempi. Jos saisin yhden toivomuksen, toivoisin että ihmisillä ei olisi niin paljon surua. Mutta nyt kun ei vissiin lampun henkeä ole lähettyvillä, niin näillä mennään ja jokainen kantaa ristinsä. Toivoisin vain, että kellekään ei tulisi taakkaa enempää kuin yksi ihminen jaksaa kantaa...

Elämä on ihanaa :)

Elämä on välillä aika ihmeellistä. Sitä luulee välillä kuolevansa ja luulevansa, että millään ei ole mitään merkitystä. Sitten tulee joku ihmeellinen hetki, kun tajuat jotain. Elämä on oikeastaan aika ihanaa! ”äiti..rakastan sinua kuuhun ja tähtiin ja avaruuteen asti..ja äärettömiin ja loputtomiin” sanoo pikkutyttöni. Millään muulla ei sen jälkeen ole enää mitään merkitystä. Sinulla on ja pysyy ne rakkaimmat ihmiset maailmassa ympärilläsi. Kohtaat niiden kanssa jokaiset ilot ja surut. Ne juuri tärkeimmät pysyvät siinä aina ja he rakastavat sinua juuri sellaisena kuin olet. Minun kohdallani ne tärkeimmät ovat lapset, toiseksi tulevat muut läheiset ihanat aidot ihmiset. Elän elämääni heitä ja itseäni varten, en ketään muuta.

Minua on satutettu. Luulin kuolevani siihen tuskaan. Itkin yhteen menoon viimeiset 7 kuukautta. Kolme viimeistä kirjaimellisesti yötä päivää. Töissäkin se vain tuli. Kyyneleet polttivat joka hetki, en voinut sille mitään. Teki niin pahaa. Illalla lasten kanssa pidättelin kyyneleitäni, mutta lapset vaistosivat tietenkin pahan oloni. Heilläkin oli varmasti paha olla. Yöt itkin..itkin ihan hysteerisesti, kun olin yksin. Tunsin olevani aivan rikki joka kohdasta. Olin menettänyt ihmisen, jota rakastin. Hän ei ollutkaan enää tukeni ja turvani. Hänestä oli tullut ihminen, joka sanoi tuntevansa inhon tunteita minua kohtaan. Minun olisi vain pitänyt tukkia hänen sanoin turpani. Mutta en pystynyt. Nyt pystyn. Tuli se hetki, kun tajusin. Läheiset kyllä sanoivat minulle, mutta en uskonut heitä. Miksi roikun ihmisessä, joka vain satuttaa ja kiduttaa minua. Pitää minua epätietoisuudessa ja loukkaa. Ei hän halua minua enää. Hän on jatkanut elämäänsä, niin minunkin pitäisi tehdä. Ja sen tajusin, en tiedä miten, mutta se vain tuli. Se tunne, että nyt on aika päästää irti. Kaipaan häntä kyllä, häntä joka minulla oli vuosia. Enkä kadu mitään. Sain häneltä ne tärkeimmät, jonka vuoksi elää. Olen onnellinen, että sain viettää hänen kanssaan kymmenen vuotta elämästä. Elin ja nyt tiedän mitä on rakastaa toista. Tiedän myös mitä on särkynyt sydän.

Ymmärrän ihmisiä nyt paremmin. Voin pahoin, kun ajattelen miten paljon vääryyttä maailmassa on. Mutta se kai on elämää. Niin paljon sitä on. Olen myös niin onnellinen ihmisten puolesta, jotka saavat elää elämänsä täynnä rakkautta ja luottamusta. Se on ihanaa..tiedän sen. Mutta elämä koostuu niin pienistä asioista. Onni koostuu juurikin niistä pienistä asioista, kun ne vain oppii näkemään. Joskus sitä vain on niin surullinen, ettei osaa nähdä niitä. Mutta kuten ystäväni sanoivat, tulee aika kun helpottaa. En ole vielä täysin kuivilla, mutta olen pikkuhiljaa oppinut näkemään niitä onnellisia asioita ja suunnittelemaan tulevaa elämääni lasten kanssa. Ja sen yhden pienen ensimmäisen onnellisen asian kun näkee, tietää selviävänsä. Ja kai sitä vain pitää hyväksyä, että on myös epäonnistunut. Olen tehnyt elämässäni lukuisia virheitä. Ei vain ehkä aina tiedä tekevänsä virhettä tietyissä ratkaisuissa, mutta jos et tee ratkaisuja, et pääse eteenpäin. Ja luulen, että kaikella on tarkoituksensa. Myös niillä virheillä. Ehkä se johdatus tulee yläkerran isännältä, ehkä jostain muualta. Kuka tietää?

Eroni jälkeen olen tavannut valtavasti ihmisiä, puhunut heidän kanssaan, kuullut heidän tarinoitaan. Tunnen suurta myötätuntoa. Ja osan kohdalla tunnen myös suurta häpeää itseäni kohtaan. Miten voin itkeä jotain eroani, kun minulla on senkin jälkeen niin paljon mistä olla onnellinen. Olen niin surullinen, kun kuulen, minkälaisten asioiden kanssa suuri osa taistelee. Kamalin asia minkä voi kohdata, on oman lapsen sairaus tai pahimmassa tapauksessa kuolema..tai sen pelko. Minulla on kuitenkin terveet ihanat lapset, mikä oikeus minulla on itkeä niin! Mutta kai se on niin, ettei toisen suruja pidä vähätellä. Jos oma lapseni sairastuisi, unohtuisi kaikki muu pieni maallinen murhe. Tässä tapauksessa niin ei Luojan kiitos ole ja edellä mainitut tapahtumat tuntui maata kaatavilta. Meitä ihmisiä on niin moneksi ja suruja ja iloja niin monia. Ei pidä myöskään olla kateellinen vaan päinvastoin onnellinen toisten puolesta, joilla elämä on hyvin. Voi olla, että emme edes tiedä kaikkea. Päältäpäin hyvältä näyttävän ihmisen sisällä voi myllertää jotain, mitä meidän ei edes kuulu tietää. Ne on kaikkien ihmisten omia asioita ja jokainen hoitakoon oman elämänsä parhaaksi katsomallaan tavalla. Apua pyydetään, jos sitä halutaan. Toiset haluaa puhua, toiset ei. Kuulun niihin ihmisiin, jotka haluavat puhua ja se osaksi on pelastanut minut monelta. Itse olen sitä mieltä, että asioista ei aina tarvitse selvitä yksin. Monesti helpottaa, kun saa puhua, vain puhua jollekin. Suuresti helpottaa jos huomaa, ettei ole ongelmiensa kanssa yksin. Vertaistukea löytyy aina! Toisinsanoin, jos tuntuu, ettei selviä yksin, niin silloin kannattaa mielestäni edes yrittää puhua jollekin. Minulle se ensimmäinen ihminen taisi olla lääkäri. Voin niin pahoin, ajattelin kauheita asioita ja tunsin, ettei kaikki ole henkisesti enää hyvin. Voin niin pahoin, että se rupesi jo vaikuttamaan fyysisestikin. En nukkunut, ruoka ei pysynyt sisällä, paino putosi useita kiloja ja minuun sattui. Siis oikeasti sattui! Jo pelkästään jatkuva itkeminen vie voimia niin paljon, ettei sitä voi oikein ymmärtääkään, ennen kuin sen kokee. Se imee kaikki mehut ja kun sen on vihdoin saanut loppumaan, on olo kuin olisit juossut maratonin täysiä. Mikään ei toimi, ei raajat, ei järki. Makaat kuin kuollut eikä eväkään värähdä. Siihen yleensä nukahtaa, jos ei sitten ole tulossa uusi ”kohtaus” heti perään. Tai sitten se päättyy siihen, että oksennat itsesi ja sisuskalusi viimeistä piirtoa myöten ja sitten makaat puolikuolleena vessan lattialla. Kamala olo, ja jossain vaiheessa siihen oikeasti tuntee kuolevansa, henki ei kerta kaikkiaan enää kulje. Mutta niinpä vain elän ja hengitän vieläkin. Ja uskallan väittää, että voin joka päivä pikkuisen paremmin. Takapakkejakin on, mutta selviän niistä. Itkut pitää vain itkeä ja surra kun on sen aika. Ei niitä tunteita voi vaan lakaista pois.
Minun selviämistäni varmaan myös osaltaan auttoi se, että mieheni on minulle välillä kohtuu ilkeä sanoissaan.Ehkä se on vain hänen tapansa käsitellä tätä asiaa. Vaikka se tekee pahaa, niin kai minulle pitää suoraan sanoa mitä tuntee. Jos joskus voin taas pahoin ja en meinaa selvitä ikävästäni häntä kohtaan, kaivan puhelimestani hänen viestinsä, jotka olen lähes kaikki tallentanut. Niitä on tuhansia. Ei ole kovin pitkä aika, kun viestit olivat henkeäsalpaavan ihania rakkaudentunnustuksia, mutta viimeisimmät sadat pudottavat taas maan pinnalle. Niistä selviää, etten merkitse hänelle enää mitään ja siitä syystä minun onkin jatkettava elämää eteenpäin. Minunkin, niin kuin hänkin teki jo aikoja sitten. Mutta vasta vähän aikaa sitten hän sai sanottua sen suoraan. Hän on jatkanut elämäänsä ja aikoo nauttia siitä. Minulla tämä vei vain hetken tajuta ja hyväksyä se. Mutta minkäs teet, kun rakastat niin helvetisti! Yksin se ei vaan riitä..

Näillä sanoilla toivotan kaikille elämisen arvoista elämää. Nauttikaa niistä pienistä arkipäivän asioista ja oppikaa näkemään ne. Oliko se MLL:n slogan, että onni löytyy pienistä asioista? Ja se kyllä pitää täysin paikkansa.

Älkää jääkö yksin. Maailmassa on ihmisiä, jotka välittävät teistä..aivan varmasti jokaisella. Mutta teidän pitää myös itse välittää itsestänne. Joku toinen viisas heppu on joskus sanonut, että rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Vaikka kuinka elämä välillä murjoo, niin uskokaa tai älkää, asioilla on tapana järjestyä oikeaan suuntaan. Sitä oikeaa suuntaa vaan kun ei kukaan tiedä etukäteen.

Täytyy vielä loppuun sanoa, että sain palautetta blogistani, joka tämän henkilön mukaan on liian rohkea. Maailmassa on satoja tuhansia blogeja ja kirjoitustapoja. Jos minun tapani ei miellytä, ei sitä tarvitse lukea. On hienoa, jos se on herättänyt tunteita ja toivon ja itse asiassa tiedänkin, että se on auttanut monia samassa tilanteessa olevia. Kai se jollain tavalla juuri sitä vertaistukea jollekin. Huomata, ettei ole ainoa ihminen maailmassa, joka on kokenut jotain samaa. Itsekin olen saanut siitä apua. Ihmiset ovat tulleet kertomaan tarinansa ja tavalla tai toisella selvinneet. Se loi pahimpina aikoina uskoa tulevaan. Tämä henkilö myös viittasi siihen, että blogini vaikuttaisi kaupankäyntiini. Toivottavasti näin ajattelevia ihmisiä ei ole kovin paljoa, koska ihminen olen vain minäkin. Elämässäni olen kokenut paljon ja niitä tunteita osittain jakanut rehellisesti. Kirjoittaminen on kuin terapiaa minulle ja kai olen hieman sokea, kun en näe siinä mitään väärää. Kaupassa olen myyjä ja ihminen siinä missä muutkin. Enkä varmasti ainoa, joiden elämä ei ole ainoastaan ruusuilla tanssimista. Mutta silti näen, että kaikki vastoinkäymisetkin vahvistavat minua ihmisenä ja kaikki ihmiset joita elämääni kuuluu tai on kuulunut ovat rikkaus. Elämä on oikeastaan aika ihanaa, siitäkin huolimatta tai oikeastaan siitäkin syystä, että meitä ihmisiä on erilaisia!

Luovutus..

Tapasimme jo yli 15 vuotta sitten. Ihastuimme ehkä ja tapailimme silloin tällöin. Muistan ikuisesti, kun sanoin, että jos tekisimme yhdessä lapsia, ne olisivat kauniita! Siihen se sitten loppui. Sinä lähdit töihin kauas, minä jäin tänne. Elimme omaa elämää välissä, soittelimme joskus kuulumisia.

Sitten vuosia myöhemmin tapasimme uudestaan! Oli vappu ja arvatenkin tapasimme ravintolassa. Minä onneton vedin överiksi ja paha olohan se tuli. Juoksin sinua karkuun, ettet näkisi minun oksentavan ja sinä luulit, etten halua sinua. Vedellä ja muutamalla happihyppelyllä sain onneksi kasattua itseni ja samaan kyytiin sinun kanssasi. Yö oli mieletön ja pitkä, valvoimme aamuun asti ja olimme kovaa kyytiä rakastumassa. Tiesin, että kuulumme yhteen!

Siitähän meidän yhteiselomme sitten alkoi. Pari vuotta myöhemmin pääsiäisenä 2003 annoin sinulle lahjan. Pääsiäismunan, jonka sisällä olikin lelun sijasta pieni lappu: ”meille tulee vauva”. Olit niin onnellinen!
Kihlauduimme saman vuoden kesällä Saksassa, jonne matkasimme moottoripyörälläsi, uusi yhteinen tulokas mahassani. Pariisiin piti päästä, mutta koti-ikävä iski Bremenissä ja takaisin oli käännyttävä. Kotona odotti 3-vuotias pikkutyttöni. Jolla ei kyllä ollut mitään hätää, mutta minä en enää osannut kuin itkeä!!

Poikamme ristiäisten yhteydessä vannoimme ikuisen rakkautemme, romanttisesti ystävänpäivänä. Huoh, siitäkin on jo kahdeksan vuotta..

Kolme vuotta myöhemmin sain taas yllättää sinut. Annoin isäinpäivälahjaksi 4 ruusua. Yhden jokaiselta lapselta. Kyllä oli ilme näkemisen arvoinen, kun et millään meinannut ymmärtää, että kannoin kaksosia.
Apua, miten hirveältä ajankulu tuntuu. Nyt kirjoittaessani mietin, kun nämä pikkuiset yllätykset lähtevät jo ensi syksynä esikouluun!

Ai vitsi mitä vuosia elimme. Oli ylä-ja alamäkiä, niinkuin yleensä kaikissa parisuhteissa, mutta me elimme. Elimme kuin vastarakastuneet vuosia. Sanotaan, että alkuhuuma kestää aina vain maksimissaan kaksi vuotta..meillä se kesti melkein kahdeksan. Nautimme yhteisestä ajastamme. Kävimme kahdestaan pienillä reissuilla. Kesällä moottoripyörällä, talvella autolla. Illaksi saatoimme ajaa kaupunkiin syömään ja joskus jäätiin hotelliin yöksi. Ihan vain, että saimme olla myös kaksin. Niin paljon kun nautimmekin lasten kanssa olosta, arvostimme myös kahdenkeskeistä aikaa. Ja ne ajat olivat arvokkaita. Yhtä reissua vaille kaikki oli onnistuneita! Joskus ajoimme vaan nukkumaan jonnekin. Oli mukava saada nukkua niin pitkään kuin haluaa ihan kaksin. Nauttia vain toisen lähellä olosta. Kaipaan sitä kaikkea!!
Kuulin monesti ulkopuoliselta, että miten ihmeessä te voitte olla tuollaisia niin monen vuoden jälkeenkin :) Yksikin nainen sanoi, että ihana seurata miten miehesi katsoo sinua. Silmät osoittavat valtavan rakkauden. Miten palvova katse onkaan. Tiesin sen ja tunsin sen ja minä tunsin juuri samoin. Ei ole olemassa ketään kaltaistasi minulle eikä tule koskaan olemaan. Olimme ne yksi miljoonasta. Luotimme, rakastimme, arvostimme..et voi ymmärtää, miten paljon toista ihmistä voikaan rakastaa. Sitä antaisi henkensä toisen puolesta. Ja joka kerta kun mietit häntä, tuntuu mahan pohjassa vihlaisu kuin teinitytöllä. Toisen lähellä haluaa olla kokoajan, ihan vain olla. Halata, koskettaa, suudella. Kerroin joka päivä rakastavani sinua ja sinä halusit myös kertoa sen minulle. Sana, jota ei voi koskaan tuhlata liikaa, kun sitä tarkoittaa. Viestittelimme paljon, kun emme olleet yhdessä. Olit mielessäni kokoajan!

Sitten tapahtui jotain. Alkoi olla isompia säröjä, jotka kaikki jätti pieniä arpia. Jatkoimme kuitenkin sinnikkäästi ja rakastimme. Mutta jotain tapahtui parin vuoden aikana, mitä emme enää saaneetkaan korjattua. Tuli hiljaisuus, tappava hiljaisuus.

Seison ikkunan ääressä ja katson sinua. Olet polvillasi remontin ääressä tallilla, mutta et tee remonttia. Laitat tekstiviestejä, olet tehnyt sitä jo tovin aikaa. Sydäntä kylmää vähän, mutta uskon että ajatuksilleni on järkevä selitys. Kävelen tallille ja kysyn, onko jotain mitä minun pitäisi tietää. Kiellät.
Asia kuitenkin jäi mieleen ja aloin seurailla käyttäytymistäsi. Puhelimesta on tullut hyvä kaveri ja kulkee mukana kaikkialla. Ei sinun tapaistasi. Puhelinlaskut, viestien osalla varsinkin nousee kymmenkertaiseksi. Sitten tajuan jotain mitä en koskaan osannut edes pelätä. Sinulla on toinen. Maailmani kaatuu. Tuntuu, ettei henki kulje. Suonissa virtaa jää. Se tunne on tosissaan veret seisauttava, ei sitä voi edes sanoin kuvailla!

Otin asioista selvää, oli pakko varmistaa varmistamisen päälle. Kunnes sain epäilykselleni nimen. Itkin niin, että tuntui kun minusta ei olisi enää mitään jäljellä. Sen jälkeen itku muuttui vihaksi. Vihaksi sinua kohtaan, miten ikinä olet voinut tehdä minulle näin! Mehän olimme ne yhdet miljoonasta! Et voi tehdä minulle näin! Sinä et ole sellainen, olemme aina luottaneet toisiimme kuin kuuhun ja tähtiin. En ikinä edes pahimmissa painajaisissani uskonut, että voisit valehdella minulle ja pettää luottamukseni. Vaikka joskus viestittelit yhden toisenkin kanssa, mutta pyyhin sen ajatuksen pois mielestäni. Rakastimme toisiamme, olit minun. Et kenenkään muun. Se oli jotain ihan muuta!

Vihaan sitä naista. Miten joku ihminen voi tulla ja hajottaa elämämme tuosta noin vaan? Eikö hän ajatellut seurauksia? Meillä on kuitenkin perhe! Lapset ja avioliitto. Sillä ei ole kuin lapsi, ei siis mitään menetettävää! Miten tuollaisia ihmisiä voi olla edes olemassa?

Halusin tietää asiasta enemmän ja sainkin tietää. En tiedä onko se hyvä vai huono. Satutin itseäni tietoisesti ottamalla asioista selvää. Selvisi kipeitä asioita, joita en nyt saa mielestäni pois. Kerrankin, kun olimme lasten kanssa lähdössä reissuun, halusit sinä jäädä kotiin ja mennä ajelemaan moottoripyörällä. Vain muutama minuutti lähtömme jälkeen tämä nainen soitti sinulle. Olit siis laittanut viestin, että lähdimme. Ja niin alkoi iltanne suunnittelu. Hyppäsit pyörän selkään ja lähdit sen naisen luo. Illalla laitoin sinulle viestin, missäpäin olet menossa. Vastasit, että tankillinen ajettu ja olet Nurmeksessa ja nyt käännyt kotiin. Valhetta kaikki. Tai en tiedä kävitkö Nurmeksessa asti, mutta kotiin et kääntynyt. Sain asian selville, kysyin sitä sinulta. Et voinut kieltääkään, kun et voinut tietää mitä tiedän ja mistä tiedän. Lohdutuksena se, että ajelit kyllä sitten puolen yön jälkeen kotiin.
Toinenkin tapaaminen sinun piti vain myöntää, kun et muutakaan voinut. Sanoit tekeväsi pidemmän päivän töissä ja lähteväsi sitten katsomaan Varpaisjärvelle moottoripyörää. Illalla tuli viesti, että meni aika ihmetellessä, lähdet vasta myöhään takaisinpäin kotiin. Niinhän siitäkin sitten selvisi, että et tehnyt pidempää päivää töissä, vaan ajelit suoraan hänen luokseen. Ja muina miehinä illalla myöhään kotiin minun ja lasten luokse. Ai että sattuukin, kun kirjoitan ja palaan tähän taas.

Luin myös muutamia viestejänne. Kädet tärisi ja henki salpaantui. Minun ei olisi tarvinnut tehdä sitä, koska tiesin jo liikaakin, mutta halusin vain varmistusta kokoajan. En voinut uskoa sitä todeksi!!!!

Kun sain tietää, sanoit että ette enää ole tekemisissä. Valhe valitettavasti sekin. Viestittely ei ollut enää niin intensiivistä, mutta yhteyksissä olitte. Olette edelleenkin. Mokiin vaan ei ollut enää varaa. Olette varovaisempia.

Joulun jälkeen tein päätöksen, mikä vaikuttaa koko loppuelämäämme. Muutin pois kotoa. Asunnon olin kyllä hankkinut jo ennen kuin edes tiesin tästä suhteestasi. Meillä oli ongelmia, joille päädyin antamaan lisätilaa. Ja lisätilaa meille, jotta oppisimme taas arvostamaan toisiamme ja sitä mikä on tärkeintä. Asunnon tarkoitus alun perin oli olla vain kakkoskotina, jossa voisimme välillä hengähtää. Ajatuksella, kun toinen ei ole kokoajan lähellä, oppii arvostamaan sitä, minkä on menettämässä. Vaikea selittää. No, vaikka asunto oli olemassa, en saanut sinne ikinä lähdettyä. En vain osannut olla luotasi poissa. Nyt päätös oli tehtävä. En voi antaa anteeksi sitä kaikkea valhetta, minkäs sen naisen takia teit. Olikohan hän sen arvoinen, että olemme nyt erossa. Lapsilla ei ole enää ehjää perhettä, eikä meillä toisiamme. Onko hän tukenasi nyt? Toivon, että älyää pysyä poissa. Ja toivon, että sinä älyät sen myös. Meillä olisi vielä mahdollisuutemme, jos annat. Jos vain sanoisit, että haluat. Olen niin heikkona sinuun, että jos voisit kertoa minulle, että vain minä merkitsen sinulle jotain, antaisin anteeksi. Jos vain pyytäisit anteeksi, palaisin. Jos todella tarkoittaisit sitä.

Nyt elämme arkea, mitä monet elävät, mutta minulle se vain on vielä niin hankalaa. Kaipaan sinua mielettömästi. Sinua ennen tätä kaikkea paskaa, mitä niskaamme saimme.
Lapset ovat nyt luonasi. Saan heidät taas maanantaina. Siihen asti en osaa kuin itkeä. Ikävääni lapsiin, ikävääni sinuun. Vaikka olet satuttanut minua pahimmalla mahdollisella tavalla, loukannut ja nöyryyttänyt, ikävöin sinua silti. En voi olla palaamatta aikaan, kun rakastimme. Ei ollut maailmassa ketään muuta kuin me, kun olimme yhdessä.
En osaa päästää irti. Enkä osaa olla vihaamatta sitä naista. Ajatukseni karkaa kokoajan, joka päivä, joka hetki siihen naiseen..siihen toiseen naiseen! Kysyn kokoajan miksi, saamatta siihen vastausta. Viette salaisuutenne hautaan asti, mitä se sitten ikinä olikin. Ylpeytesi ei anna periksi myöntää koko asiaa. Kiellät hänet kokoajan. Mitään ei ole tapahtunut, sanot. Se on vain kaveri. Vaan kun tuossa on jo liikaa valhetta minulle. Ei minun tarvitsekaan tietää enempää minkä asteinen suhteenne ollut. Riittää että se oli. Ja se oli valehtelemisen arvoinen. Vieläköhän puhelimessasi on hänen nimenään St1 ja työpuhelimena Stp, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin. St1 on jätteestä tehtyä polttoainetta. Se sopiikin sille naiselle ihan loistavasti, jos saan olla sarkastinen. Kai sen voi minulle tässä tilanteessa suoda. Minulla kaverit on ihan omilla nimillään puhelimessani ja niille voin vastata ja soittaa muualtakin kun nurkan takaa. Hitsi kun tekee kipeää ajatella, miten uhrasit työaikaasikin siihen hillittömään viestittelyyn. Illalla kun ei voinut ihan niin tiiviisti näpytellä. Aika monta viestiä päivässä ehti vaihtaa omistajaa. Laskeskelin tuossa aikani kuluksi yksi päivä. Luoja tietää sisällöstä. Ja sinä. Ja St1.

Ja siitä huolimatta jaksan itkeä ikävääni joka päivä ja joka yö. Voimat alkaa olla aika vähissä. Ystäväni ovat sanoneet, että tulee aika kun helpottaa. Kai siihen on uskottava. Että on edes jotain mihin uskoa. Kaikki muu on revitty rikki sielua myöten!

Rakastan Sinua, en osaa muutakaan. Olisi niin helppoa, jos en rakastaisi.

Voi kauhea Syksy!

Nyt on se aika vuodesta, kun on aika repiä hiukset päästä, syödä kaikki kynnet varpaita myöten ja tuskailla!
Sanoin aiemmin, miten paljon pidän syksystä. No joo-o, mutta rajansa kaikella! Nyt ollaan kuitenkin jo marraskuun paremmalla puolella ja vettä tulee. Haluan talven! Haluan lunta ja pikku pakkasta. Sitä ne muutkin odottavat..nimittäin asiakkaani. Ei lähde toppa liikenteeseen, ennenkuin talvi on näyttänyt, että se tulee tänäkin vuonna. Se on juuri se aamu, kun herätään valkoisuuteen. Kaivetaan paniikissa lämpimiä kamppeita ja huomataan, ettei ne enää sovikaan. Koulu- ja hoitopäivä mennään joillain ja niiden jälkeen rynnätään kauppoihin. Se on ehkä se vuoden paras päivä minulle :)
Nyt siis vain odotellaan. Istutaan ja katsellaan kallista toppavarastoa ja lasketaan päiviä milloin laskut erääntyy. Osa on jo erääntynyt, mutta mitenkäs maksat, kun raha on kiinni varastossa. Ja ihan oikeasti niissä on kiinni niin paljon, että hirvittää!
Ei kai auta taas, kun ottaa puhelin kouraan ja alkaa soittelemaan. "Anteeksi, olen pikkuisen myöhässä. Saatte kyllä kaikki saatavanne, mutta myöhässä." Inhottavaa, kun tietää, ettei välttämättä ole herkkua siellä toisessakaan päässä. Mutta aika hyvin sitä maksuaikaa kuitenkin irtoaa, kun vaan kehtaa pyytää.
Tiedän, että monet yritykset ovat ajautuneet kriisiin juuri siitä syystä, että ovat vain yksinkertaisesti ahdistuksessaan jättäneet laskukirjeet aukomatta, kun ei rahaa ole. Perintäänhän ne sitten menee ja kulut jäävät sinulle. Siitä jos päästää eteenpäin niin edessä on se, että joku todella kettuuntunut odottelija hakee sinut konkurssiin. Siksipä ei kannata kaivautua maan alle, oli miten tiukkaa tahansa. Ymmärrystä löytyy, kun edes yrittää.

Tänä vuonna on hehkutettu joka tuutista ja torvesta sitä, miten tärkeää on, että palvelut hankitaan omalta paikkakunnalta. Sen tärkeyttä ei voi ehkä liikaa toitottaa. Yksi ihminen ehkä ajattelee, että ei minun pienellä panostuksellani ole merkitystä. Mutta kun se yksi ihminen ei ole yksin, vaan kun niitä on useampi, niin merkitys on erittäin suuri. Oli kysesessä iso tai pieni ostos.
Kesän lopulla kirjoitinkin facebookiin tästä asiasta, kun olin niin kauhuissani erään asukkaan kommentista, ettei periaatteesta osta omalta kylältä. "Hyvä Niina (nimi tietenkin muutettu), pidä tuo periaate!" huutaa vanhemmat taustalla. Koko perhe isommasta pienimpään on siis aivopesty tähän, ettei omalta kylältä kannata hankkia mitään. Lopullinen syy onkin sitten jäänyt hämärän peittoon. Ruokakaupassakin he käyvät naapurissa. Ja todellakaan muita kodin ym. hankintoja ei kuvitellakaan ostettavan Pielavedeltä. Mielestäni on juuri meidän vanhempien tehtävä auttaa myös lapsiamme ajattelemaan, että mitä enemmän eurot saa pyörimään omalla kylällä, sitä paremmin me kaikki voimme. Palvelut säilyy lähellä ja kaupat pystyy palvelemaan asiakkaistaan laajemmin, mitä enemmän niitä käytetään. Jos tilanne on päinvastainen, niin olemme kohta tilanteessa, että omalta kylältä ei löydy postia, R-kioskia, alkoa, erikoiskaupoista puhumattakaan. Sitten päästään taas aiheeseen "kun ei täältä saa yhtään mitään!!!!" Onkohan esimerkiksi tämä periaattesta muualta ostava ajatellut sitä, kun on lähtenyt jokaviikkoiselle käynnilleen naapurikaupunkiin.

Eikä tämä ole ensimmäinen kerta todellakaan, kun asia on pöydällä. On ollut paikallislehdessäkin yleisöosastolla kirjoituksia monta kertaa. Mieleenpainuvin on nimimerkillä "kaupungista hupinsa hakeva", joka tiesi sanoa, että köyhä ostaa kaupungista. Ei tähän yhtälöön tietenkään oteta huomioon sitä, että kaupunkiin on matkaa. 98 bensa maksaa tällä hetkellä 1,61€/litra. Kaupunkireissuun menee aikaa useammasta tunnista koko päivään, jolloin tietenkin myös nälkä ehtii yllättää moneen otteeseen. Ja mitenkäs niiden kaikkien houkuttelevien kahviloiden ja ruokapaikkojen ohi edes pääsisi. Käydään siis syömässä ja jos päivä pitenee , niin vielä kahvilla tai toisinpäin. Hups, siinäpä meni perheellä aika monta kymppiä. Siellä tulee myös halpamyymälöissä tunne, ostetaan kun halavalla saadaan..vaikkei nyt välttämättä tarvitakaan. Eipä olisi tuotakaan krääsää tullut haalittua nurkkiin pyörimään omalta kylältä. Ja taas meni muutama kymppi. Puhelin ja TV ostetaan tietysti kaupungista. Mutta entäs sitten, kun niihin tulee vika? Eikun auto alle ja kaupunkiin. Eikä muuten ole kukaan kantamassa jääkaappia kotiin kaupungista. Meidän kylän kauppiaalta saa täyden palvelun. Laitteet asennetaan paikalleen, opastetaan ja viedään vielä vanhatkin pois samaan hintaan. Ja jos jostain syystä tulee vikaa, niin homma hoituu vaivattomasti. Listani voi jatkua loputtomiin ja varmasti jokainen sieltä löytäisi yhtäläisyyksiä omaan reissuunsa.

En sano, etteikö olisi mukava käydä kaupungissa shoppailemassa silloin tällöin, mutta jos se alkaa olla periaate ja menee niin pitkälle, ettei omasta kylästä kelpaa edes ruoka, niin ollaan jo liian pitkällä ja tehdään hallaa. Enkä myöskään väitä, etteikö jotkin asiat olisi kaupungissa halvempia. Monia niistä kutsutaan sisäänvetäjiksi. Sanotaan nyt vaikka, että Prismoissa on kahvi tarjouksessa 2,99€ ja sitä sitten innolla lähdetään hakemaan maalta asti. Se myydään siellä alle nettohinnan, eli tarkoittaa sitä, että prisma maksaa asiakkaalle siitä, että ne hakevat sen kahvipaketin sieltä. Kuulostaa hullulle, mutta ei ole ihan niin ystävällistä kun annetaan ymmärtää. Prisma kyllä tietää, että ostokset eivät jää pelkkään kahvipakettiin ja persnetto kahvipaketista tulee monin kerroin takaisin muissa tuotteissa. Pääasia on, että asiakas on saatu asioimaan juuri heille. Huom! Prisma on vain esimerkkinä..kaikki hypermarketit tekevät tätä samaa. Se ei ole mikään salaisuus.

Me pienet kilpailemme hypermarketteja vastaan palvelulla, joka on aina saatavilla. Myyjiä ei tarvitse etsiä ja pyrimme palvelemaan kaikki niin hyvin kuin vaan pystymme. Olemme aidosti asiakkaan puolella ja haluamme, että asiakas on tyytyväinen saamaansa tuotteeseen ja palveluun. Tällöin saamme hänet palaamaan myös uudelleen. Emme tee sitä teennäisesti vaan haluamme aidosti, että meiltä lähtiessä olisi kaikilla hyvä mieli, sai haluamansa tuotteen tai ei. Ei meilläkään pysty ihan kaikkea olemaan mitä asikas haluaa. Siinä tapauksessa pyrimme ohjaamaan asiakkaan sinne, mistä tuote voisi löytyä. Hinnat ei monessakaan tuotteessa poikkea muista kaupoista. Minulla esim. Name It:n tuotteet, jotka ovatkin lähes 80% kaikista sisävaatteista, ovat saman hintaisia kaikkialla. Ostit ne sitten Helsingistä, Rovaniemeltä tai Ruotsista. Sama pätee myös moniin ulkovaatemerkkeihin. Erona on jotkin tuotteet, mitkä ovat tismalleen samoja kuin vaikka jossain marketissa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että minä hinnoittelisin tuotteet ylihintaisiksi, jos ne ovat hieman halvempia muualla. Vaan siitä, että market saattaa ostaa niitä 10 000kpl ja minä 10kpl, jolloin ostohinta on meille eri. Suurta eroa näissä ei kuitenkaan ole..yleensä n. 10%:a maksimissaan. Tai sitten kyseessä on juuri se sisäänvetotuote.

Näitä asioita on aikaa ajatella, kun katselen tuota kallista toppaa ja pelkään, että jos ei talvi tule, niin saattaa olla perheillä asiaa kaupunkiin sillä ajalla ja sieltä sitten hankitaan toppa samalla..Ja siinä sitten on tämä tyttö ihmeissään, kun raha on edelleenkin kiinni topassa ja talvi on mennyt. Siinäpä ei auta enää toimittajille itkeä. Pulassa ollaan! Niin pienestä se on kiinni..

Haastavaa on lasten pukeminen tänä päivänä. Vaatimukset kovenee ja niin "kaikkitietävä" kun luulen välillä olevani, niin totuus iskee viimeistään siinä, kun sopivaa päällepantavaa ei löydy edes omalle teinille!

Mukavaa talvenodotusta! Kyllä se sieltä vielä tulee :)

Aurinkoenergiaa

Kirjoittelin tuossa taannoin, miten ihana syksy on, mutta ei kyllä käy haukkuminen tätä kevääntuloakaan! Ajelen töihin ja töistä kotiin ja aurinko paistaa mennen tullen. Asfaltti on jo paikoin sulaa ja kuivaa..tekisi mieli vetää aurinkolasit nokalle, aukaista ikkuna ja vääntää stereot täysille. Ainiin, olen jo 32vee, enhän minä voi tuommoisia juttuja harrastaa. Tyydyn vain vetämään aurinkolasit nokalle ja stereot niin, ettei korviin ota. Juu eikä puhettakaan, että ikkunaa voisi aukaista. Sitten sitä ei käännä päätä viikkoon! Eipähän pääse teinit naureskelemaan, että mitä tuokin yrittää Toyotan reuhkalla, eikä mummoilta tule paheksuvia katseita teinihurjastelusta.

On mielettömän ihanaa pitkän pimeän talven jälkeen saada jatkaa päivää vielä työpäivän jälkeenkin. Sitä on jopa lähtenyt lasten kanssa vielä pitkäksi aikaa ulos lenkille ja mäkeä laskemaan. Talven pimeydessä nämä jää ainakin täällä maalla tekemättä..tai siis minulta ainakin jää, kun en uskalla pimeään metsän keskelle mennä! Eikä kyllä oikein jaksakaan, joka taas johtuu varmaan siitä, että ei tule oltua muuta kuin töissä ja kotona iltahommat ja nukkumaan, töissä ja kotona iltahommat ja nukkumaan jne jne..

Ihanaa aurinkoista kevättäni varjostaa vieläkin vaikeuksista ylipääseminen. On ollut uuvuttavaa huomata miten pitkä ja piinallinen matkani kuilun reunalta on. En tosin ajatellutkaan, että asiat menisivät tasapainoon hetkessä, mutta kyllä tämä pari kolme vuotta alkaa olla ylitsepääsemättömän stressaavaa ja väsyttävää. Eikä auta sanoa, että älä kokoajan mieti. Vaikka kuinka yrität ajatella positiivisesti ja syrjäyttää ikävät ajatukset, niin kyllä se siellä valitettavasti takaraivossa kokoajan kolkuttelee miten kurjasti asiat vieläkin ovat. Jos ei jostain syystä kolkuta, niin kolmannet osapuolet kyllä muistuttavat olemassaolostaan tasaisin väliajoin. Arvelevat varmaan, että saatan vaikka unohtaa. Se kyllä on aika ominainen piirre minulle nykyään tuo unohtaminen, mutta näitä muistuttelijoita ei kyllä passaa unohtaa hetkeksikään tai haastemies kolkuttelee ovelle melkoisen pian.

Tiedän, että rahaa ei saisi toivoa, mutta eilen kun saunan jälkeen istuin pihalla ihmettelemässä kaunista tähtitaivasta ja näin tähdenlennon, niin se vain lipsahti kuin apteekin hyllyltä: Anna minulle sen verran rahaa, että saan ostovelkani kuitattua. Ja jatkoajatus oli: tai itseasiassa jos ihan pikkuisen enemmän, että saisi lainoja hoidettua pois samalla, niin olisi hengitystilaa! Heti kadutti! Olisi pitänyt toivoa rakkautta ja maailmanrauhaa!! Kyllähän se vaan on niin, että maallistahan tämä kaikki on ja se ei tapa jos kaikki meneekin. (vaikka olisihan se ihan kivaa onnistua siinä, mitä yrittää tehdä). Asioiden tärkeyden tajuaa varmaan vasta sitten, kun omalle kohdalle sattuu jotain. Esim. jos lapsi sairastuisi vakavasti, niin siinä tuskin enää itkisi firman heikkoutta. Tämmöisiä me silti olemme, tai en kai minä voi puhua kuin omasta puolestani. Olen siunattu, kun minulla on 4 ihanaa tervettä lasta (josta kyllä olen saattanut joskus sanoa riidan keskellä jotain toisensuuntaista.) Kiitos heistä..olkoon sitten vaikka elämä taistelua muulla saralla.

Sitten tämmöinen pieni loppukevennys, ettei mene ihan itkeskelyksi taas. Tunnustaudun aika uskonnolliseksi ihmiseksi. Siis semmoiseksi perususkovaiseksi. Lasten kanssa rukoillaan iltaisin ja joskus jopa huomaan puhuvani Jumalalle esim. juuri silloin saunan jälkeen yksin pihalla. No yksi päivä juteltiin maailman synnystä lasten kanssa ja esikoiseni tuhahti, että et kai sinä äiti usko tuollaiseen hölynpölyyn! Olin aika järkyttynyt, mutta hän on tällä hetkellä hyvin vakuuttunut tieteestä. No, onneksi ikä sallii mielipiteen vaihdon vaikka heti huomenna, joten en laita lasta ainakaan vielä kristilliselle leirille imemään raamatun oppeja. Poika (7) sen sijaan sai aikaan melkoisen naurunpyrskähdyksen, kun kertoi pokkana saunassa tatuoivansa Jeesuksen kuvan käsivarteensa. Ok, mikäs siinä, jos vielä täysi-ikäisenä olet yhtä varma asiasta!

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa!

Sepä olisi taas vuosi vaihtunut..mihinköhän meni edellinen?! Melkoisen kiireen keskellä rämmitty viime vuosi tosiaan meni kuin elokuva pikakelauksella. Alkuvuotta varsinkin kun jälkeenpäin tarkastelee, niin ei haittaa kyllä yhtään, vaikka on mennytkin. Ja hups, lapset ovat päässeet kasvamaan yhtä nopeasti ohi silmien kuin muukin aika. Kropassa joskus tuntuu tämä ajan patina itselläänkin, selkä valittaa ja väsyttää entistä enemmän! Tämä kroppa vaatii ainakin 9h yöunet, että pysyy suht`järjissään. Aloin kyllä reagoida itsekin tuohon kropan valittamiseen niin, että meidän makuuhuoneen nurkkaa on komistanut vuodenvaihteesta lähtien kuntokeskus. Mies väitti sen jäävän huonekaluksi, jos vanhat merkit paikkansa pitää, mutta haluan väittää toista. Toivottavasti vielä kuukaudenkin jälkeen kiinnostaa repiä rautaa ja selkä natisisi vähemmän. Vieläkun saisi itsensä lenkille raittiiseen ulkoilmaan, niin hyvä. Se vaan tuntuu niin vastustamattoman vaikealta pitkien työpäivien jälkeen, varsinkin nyt kun on pilkkopimeää! Seli, seli...tältä se kuntosavotta aina kuulostaa!

Hieman koostetta jos ottaa viime vuodelta, niin vuoden innoittaja oli ja on hienosti onnistunut talvi ja lukuisat kiitokset valikoimasta ja palvelusta! Vuodenajanvaihtelut ovat juuri ne, mitkä pitää vaatebisneksen jaloillaan kausittain. Jos olisi vaan uskaltanut, niin toppaa ja villavaatetta olisi pitänyt olla paljon enemmän. Nyt sille on ollut kysyntää yli tarjonnan. Toissa talvi vaan teki ainakin minut niin varovaiseksi, ettei uskalla riskeerata ihan yltiömäisiin varastoihin, ettei käy taas köpelösti. Siitähän se minun alamäki silloin alkoi, kun sen vuoden kallis talvivarasto jäi käsiin. Eikä ole ihan pieniä investointeja, varsinkaan kun kaikki raha on kiinni varastossa. No tästä vahingosta viivastuneena pyrin olemaan fiksumpi jatkossa.
Vuoden lannistaja oli tilanne, jossa asiakas ei ollut tyytyväinen ostamaansa tuotteeseen. Reklamaatioitahan aina tulee ja aina on asiat saatu asiakasta miellyttävällä tavalla ratkaistua. Ne ovat ikäviä tilanteita, mutta valitettavasti niitäkin tulee, ihmisethän niitäkin (vaatteita) tekee. Ja jos tuotteessa on virhe, niin ei epäilystäkään, etteikö meiltä saisi täyttä kauppasummaa takaisin! Pienemmästäkin virheestä saa, olemme aina olleet hyvin joustavia näissä tilanteissa. Pääasia, että asiakkaalle jää hyvä mieli, vaikka on joutunut näkemään vaivaa palautuksessa. Mutta tämä tilanne oli toisenlainen. Asiakas halusi palauttaa käytetyn virheettömän tuotteen. Vastaus ei kieltämättä ollut käytetystä tuotteesta, että tottakai, ota uusi tilalle, jos ensimmäinen ei miellyttänytkään. Selvitin asiakkaalle, että hän on tehnyt ostopäätöksen haalaria sovittaessa ja maksaessa ja jos olisi tullut katumapäälle kotona uudestaan kokeillessa, niin tottakai olisimme vaihtaneet. Mutta haalari oli ollut ulkokäytössä useamman kerran ja katumapäälle tultiin vasta sitten. Sain puhelun tätä asiaa liittyen myös ensimmäistä kertaa elämässäni kuluttajavirastosta Asiallisesti mielestäni tilanteen hoisin, mutta asiakas viestitti myöhemmin, että meillä ei täällä sanaa asiakaspalvelu tunneta lainkaan. Höh, tämä on oikeasti painanut mieltä siitä lähtien. Meidän valttikortti on asiakaspalvelu ja siitä on aina ehdottomasti pidetty kiinni ja nyt tuli toisenlaista palautetta vastaan. Ei kai auta kun ottaa palaute vastaan ja oppia siitä. Asiakas ei ollut tyytyväinen tarjoukseeni hyvityksestä, eikä asiakaspalvelusta. Hyvitin haalarin kaikesta huolimatta, vaikka en olisi siihen velvollinen ollutkaan, joskus vaan on kaikkien kannalta näin parempi. Meitä ihmisiä on niin moneksi (onneksi) ja se tekeekin jokapäiväisestä asiakaspalvelusta haastavan. Pyrimme parantamaan kaikkia osa-alueitamme kuluvan vuoden aikana. Siinä yksi lupaukseni. Asiakaspalvelua, valikoimaa, ja ehkä luvassa on jotain yllättävääkin :)

Nyt menneenä syksynähän ZaZasilla tuli 5 vuotta täyteen. Sanovat tätä aikaa Kuolemanlaaksoksi, yrityksen kriittisemmäksi ajaksi. Jotenkin vaan minulla on pieni aavistus siitä, että tämä viisi vuotta ei ihan tässä minun tapauksessani riitä. Mutta viidessä vuodessa on kyllä ehtinyt tapahtua niin hirveästi, että ei ehkä monen yrityksen koko elinkaaressa tule tapahtumaan! Mutta mottoni onkin ollut, että mikä ei tapa, vahvistaa...ja asioilla on tapana järjestyä..näillä mennään! Erittäin antoisat ja vauhdikkaat, joskin myös aika raskaat viisi vuotta takanapäin ja uskallan väittää, että suunta on vain ylöspäin.

Olen saanut yllättävän monta puhelua ja sähköpostiyhteydenottoa lastenvaateyrittäjiksi aikovilta tai jo aloittaneilta. Tituleeraavat vanhaksi konkariksi :) Kyllä minua on hymyilyttänyt moinen nimike, itse kun tunnen olevani vasta aloittelijan saappaissa tässä vaativassa yritysmaailmassa. Jos vielä toiset viisi vuotta selviän ja olen voitonpuolella, niin sitten ehkä voin ottaa tuon vanhan konkarin kaikessa merkityksessään vastaan. Terveisiä vaan teille yhteyttä ottaneille, olette olleet mielessäni ja toivon teille kaikkea hyvää. Yhteen teistä en ole selvinnyt vielä vastaamaan, sen verran kiirettä on tämä aika. Mutta, jos haluat nopeita vastauksia, niin soita!

Uuden vuoden lupaukseni on, että tästä vuodesta tulee entistä parempi. Tavoitteeni edelliselle vuodelle oli saada ostovelat nollille vuodenvaihteeseen mennessä, mutta en onnistunut siinä! Nyt siis vielä tiukempi vaihde (jos se vain on mahdollista) päälle, ja sen on toteuduttava tänä vuonna! Olen luottavaisin mielin katse tulevassa. Asioilla kun on tapana järjestyä :)