"Hävettää, kun on itse niin onnellinen" sanoi mieheni minulle kerran. Nyt tiedän todella mitä se tarkoittaa. Ihminen, joka elää ns. pumpulissa, ei välttämättä edes tiedä mistä pitäisi olla erikseen onnellinen. Minä tiedän nyt, kun olen menettänyt yhden elämäni tärkeimmistä asioista. Sen lisäksi yrityksellä menee miten menee, joten on joutunut etsimällä etsimään elämästään asioita, joista voi olla onnellinen. Tai pikemminkin huomaamaan. Jos niitä asioita ei kykenisi huomaamaan romahtaisi. Ei kai kukaan oikeasti jaksa, jos elämällä ei ole tarjota sinulle mitään hyvää. No, minulla tärkein asia on tietysti lapset. Mutta miten itsestäänselvyytenä sitä pitääkin terveitä lapsia. Minulla on juurikin ne terveet lapset. Keskustelin äskettäin erään äidin kanssa, joka taistelee lapsensa hyvinvoinnista ja huomasin ajattelevani, että Luoja varjele minua tuolta taistelulta..ja kiitos lapsistani. Toivon todella, että tämä äiti osaa iloita niistä onnellisista asioista, vaikka elämässä on surua ja murhetta. Tilanteet tulee varmaan itsekullekin aika yllättäin. Ja kun kyse on omasta lapsesta, sitä tekee kaikkensa. Mutta ihmisiä olemme me äiditkin. Voimavarat on rajalliset. Jos lapset ovat esim. sairaita, täytyy onnen hetket hakea jostain muualta. Vaikka niistä "hyvistä" päivistä lasten kanssa, tai ystävistä, harrastuksesta...uskon siihen, että jokaisella on jotakin mistä olla onnellinen, kun ne asiat vaan oppii huomaamaan. Että jaksaa.
Olen ollut jonkin aikaa aika alavireinen. Itkettää herkästi ja huomaan taas kaipaavani miestäni enemmän. Olemme olleet nyt puoli vuotta asumuserossa ja tähän mahtuu aika paljon tunteita, vaikka aika ei tunnukaan noin pitkältä. Voin kai silti sanoa olevani niinsanotusti voiton puolella. Huomaan jo hyviä asioita ympärilläni ja osaan iloita niistä. Hassua kirjoittaa tuo, koska juuri nyt minusta taas tuntuu, että mikään ei ole hyvin. Tämän tunteen laukaisi ajomatkani Helsinkiin. Matkan varrelle sattui aika monta St1 asemaa, jotka sai ajatukseni karkaamaan. Ensin olin hetken vihainen. En ole ollut pitkään aikaan vihainen, mutta nyt se tunne valtasi minut taas. Kun vihastani pääsin tulin surulliseksi ja aloin taas kysymään samaa kysymystä, minkä olen esittänyt itselleni sen tuhat kertaa. Miksi? Miksi meille piti käydä niin? Ja nyt kaipaan, kaipaan niin vietävästi!
Sain myös puhelinsoiton naiselta, jota en tunne. Jota en ole koskaan tavannut. Hän oli niin surullinen. Itki vaan. Mies oli lähtenyt toisen naisen mukaan ja nyt hän oli yksin lastensa kanssa tietämättä suuntaa mihin mennä ja mihin uskoa. Hämmästyin itsekin puhelun jälkeen, miten sain sanottua hänelle niinkuin sanoin. Koitin luoda uskoa tulevaan ja kerroin ajan parantavat nämä haavat. Surut pitää surra ja tulee aika, kun huomaat, että voit jatkaa eteenpäin. Vahvempana ja itsevarmempana. Tätä eron tunnetta voi todella kuvailla sillä kuin toinen olisi kuollut. Ja sitähän se periaatteessa onkin. Suhde on kuollut. Ja sitä pitää saada surra aikansa. Niin kauan kun se itsestä hyvälle tuntuu. Sitä ei todellakaan pidä vähätellä tai sanoa, että onhan noita muitakin. Sillä hetkellä tuntuu, ettei ole, eikä koskaan tule olemaan. Ei ainakaan sen kaltaista, kun juurikin se rakkaimpasi sinulle oli. Mutta kun aika on kypsä, voit ehkä jo avata silmäsi ja huomata miten paljon mahdollisuuksia elämällä on sinulle tarjota. Kun annat niille mahdollisuuksille vain tilaisuuden. Mutta vasta sitten kun olet siihen itse valmis. Se mitä hämmästelin oli juurikin se, että uskoin todella itsekin, että selviämme tästä varmasti! Aika on vaan ihmeellinen asia. Oli miten kipeä asia tahansa, se helpottaa kun antaa sille aikaa. Tuska ei ehkä koskaan poistu kokonaan, mutta helpottaa ihan varmasti. Ja sen jälkeen olet vahvempi. Eli minä olen jo vahvempi. Olen päässyt jo sen ensimäisen etapin yli, että tästä ikinä voi selvitä hengissä.
Eräs tuttavani kysyi varauksellisesti, että kun sinulla on vielä nuo sormukset. Jäin miettimään itsekin, että miksi. Mieheni muunmuassa heitti vihkisormuksen pois heti. Tulin siihen tulokseen, että tämä on minulle suoja. Älkää tulko lähelle! En ole valmis mihinkään, enkä halua selitellä. Olen niin rikki, että en ole valmis uuteen suhteeseen nyt. Olenko valmis ensi vuonna, viiden vuoden päästä vai ehkä myöhemmin, sitä ei voi kukaan tietää. Kai sen sitten tuntee sydämessään..siinä rikkinäisessä. Ja niin typerältä kun se ehkä kuulostaakin, kai minä edelleen toivon ihmeen tapahtuvan!!
Olenkohan jo joskus sanonut, mutta nyt sanon uudestaan. Älkää koskaan pitäkö toista itsestäänselvyytenä, älkääkä liioin itseännekään. Matti-pappi sanoi meille kerran, että huollattehan te autojannekin. Niin tulisi huoltaa myös liittoa. Ennenkuin se menee rikki!! Se joskus arjen hulinassa unohtuu. Helposti varsinkin siinä ajassa , kun on pienet lapset. Mutta parasta mitä voi itselleen, toiselle ja lapsille tehdä, on hoitaa juuri sitä parisuhdetta. Ja yksi tärkeä asia: puhukaa, puhukaa ja puhukaa! Unohtuu aika helposti monelta. Jälkiviisaana näistä on helppo puhua. Ihania liittoja, onnistuneita parisuhteita on paljon, mutta miten surullisen paljon myös ahdistusta, epäonnistumisia ja suruja. Voi miten toivoisin maailman olevan parempi. Jos saisin yhden toivomuksen, toivoisin että ihmisillä ei olisi niin paljon surua. Mutta nyt kun ei vissiin lampun henkeä ole lähettyvillä, niin näillä mennään ja jokainen kantaa ristinsä. Toivoisin vain, että kellekään ei tulisi taakkaa enempää kuin yksi ihminen jaksaa kantaa...
