Elämän suuret muutokset

Elämä voi muuttua hetkessä, jos on rohkeutta antaa sen muuttua ja on itse valmis muutokseen. Minun kohdallani näitä muutoksia on nyt 2 vuoden sisällä ollut ihan roppakaupalla. Tätä voi kai kutsua jo elämänmuutokseksi.

Yksi elämäni suurimpia päätöksiä oli ero miehestäni. Heinäkuussa tulee 2 vuotta siitä, kun asumusero astui voimaan. Aika on mennyt hirveän nopeasti ja vaikka aika on pitkä, kipuilen erosta vieläkin ajoittain. Edelleen nousee tunteet pintaan, kun muistaa miten kamalan raskas eroaika oli. Ei siitä uskonut selviävänsä. Arki on kuitenkin lähtenyt rullaamaan ja nyt on jo huomattavasti helpompi hengitellä.

En tiedä onko sattumaa vai linkittyykö nämä kaksi asiaa toisiinsa, mutta samoihin aikoihin, kun liitto alkoi olla lopuillaan, romahti yrityksen tilanne. Suuria ylä- ja alamäkiä oli jo tosin ennen sitä. Yksi iso ja raskas ylämäki oli vastassa 2007, kun laajensin kauppaa Iisalmeen ja aloitus ei mennytkään suunnitellusti. Siitä notkahduksesta selvittiin juuri siihen kuilun reunalle takaisin vuosien saatissa, kun tuli 2011 notkahdus.
Ei voi sanoa, että olisi jäänyt yrityksen puutteesta kiinni. Yritimme kaikkemme koko henkilökunnan voimin, että saisimme ZaZasin takaisin jaloilleen, mutta tilanne kehittyi vain huonompaan suuntaan. Loppujen lopuksi tämä hirveä alkuvuosi teki viimeisen silauksen. Nyt on vain yksinkertaisesti myönnettävä, että on tullut niin korkea seinä vastaan, että yritin mitä tahansa, niin en selviä siitä! Minulla ei henkilökohtaisesti ole enää mitään mahdollisuuksia jatkaa yritystä. Köysi on ollut niin kireällä kurkulla parin viimeisen vuoden ajan ja se on käsittämätöntä mitä kaikkea niin kauhea stressi saa aikaan kropassa. Näiden kaikkien syiden takia tein sen ainoan ja mahdollisen valinnan. Yritys on alasajettava ja pian. ZaZas Lastenvaateliike on viimeisen päivän minun nimissäni 25.5.2013.

Voin kertoa, että päätös ei ollut helppo. Olen rakentanut ZaZasia sydämellä kahdeksan vuoden ajan. Siinä on niin paljon hyvää! Rakastin työtäni ja asiakkaitani. Joka aamu oli ihanaa mennä töihin, keksiä uusia ideoita ja tehdä vaan työtään mistä pitää. Mutta viimeiset ajat oli paha olla. Aamulla ei olisi halunnut herätä, töihin ei olisi halunnut lähteä, kun ahdisti. Laskupino kasvoi ja ne alkoi olla joka yö mielessä ja unet jäi katkonaisiksi. Se on aika ahdistava tunne, kun tajuaa, että työstä on hävinnyt se tekemisen riemu ja mielekkyys. Tilalle on tullut pelko ja ahdistus. Tilanteen kiristyminen ei vain enää anna minulle mahdollisuutta jatkaa. En pääse enää aloittamaan puhtaalta pöydältä.

Hyvä uutinen on, että ZaZasille on halukas jatkaja. Asiakkaan näkökannasta mikään ei juurikaan muutu. ZaZas jatkaa samalla nimellä ja samalla konseptilla. Kanta-asiakkuudet säilyvät ja kauppa Pielavedellä ennallaan, samoin verkkokauppa. Näiden muutosten vuoksi tämä välivaihe on tietenkin vähän huono, mutta onneksi vain pari kuukautta. Kesätavaraa ei tule, mutta uusi yrittäjä aloittaa täydellä teholla 1.8.2013, jolloin tavaraa tulee taas normaalisti.

Uusi yrittäjä pääsee aloittamaan toiminnan puhtaalta pöydältä ja uskon hänellä olevan kaikki mahdollisuudet lastenvaatekaupan pitämiseen Pielavedellä. Täällä onkin aivan ihana ja uskollinen asiakaskunta, jonka puolesta olen huojentunut, että heille pystytään jatkossakin tarjoamaan lastenvaatteet omalta kylältä. Meidän pitää muistaa, että vain palveluja käyttämällä palvelut säilyvät!

Uusi yrittäjä on tuttu ja turvallinen, paras asiantuntija ja asiakaspalvelija mikä tähän olisi voinut löytyä. Nimikin selviää teille ihan pian ;) Ja varmasti minäkin tulen aina tavalla tai toisella olemaan mukana toiminnassa, myös myyjänä auttamassa, kun sitä apua tarvitaan. Olen erittäin huojentunut, ettei ZaZas lopu kokonaan. Se valtava työ, mitä sen eteen on tehty, jatkuu. Olen iloinen uuden yrittäjän puolesta ja tunnen samalla suurta kiitollisuutta hänen päätöksestään.

No mutta..minun osaltani tämä ovi on suljettava. Uskon vahvasti siihen (on vähän pakko), että kun on rohkeutta sulkea ovi perässään, aukeaa monta uutta edessä. Ja juurikin näin minun kohdallani nyt kävi. Nopeammin kuin osasin kuvitellakaan.

Kirjoitin elämäni ensimmäisen CV:n ja pääsin haastatteluun, joka pidettiin eilen. Haastattelu oli klo 18. Yhdeksän jälkeen puhelimeni soi ja minua pyydettiin aukaisemaan alaovi (asun kerrostalossa). Saunan raikkaana ja erittäin hämmentyneenä kipittelin kylpytakissani (niin juuri SIINÄ kylpytakissa) aukaisemaan alaovea. Hallituksen puheenjohtaja ja kunnanjohtaja oli vastassa kukkakimpin kanssa. Minut oli valittu Pielaveden Monitaitoset ry:n toiminnanjohtajaksi! Ja jotta odottavan aika ei olisi niin pitkä, he halusivat tuoda minulle ilouutisen heti samana iltana. Työ on haastava, mutta innostava ja täynnä mahdollisuuksia. Erityisen iloinen olen siitä, että sain töitä rakastamastani kunnasta - Pielavedeltä.

ZaZasista luopuminen on raskasta, mutta se, että pääsen tarttumaan uuteen vaativaan työhön heti, auttaa tässä vaiheessa jonkin verran ja se, että ZaZas jatkuu ja saan olla mukana jatkossakin mahdollisuuksien mukaan. Olen itkenyt silmät päästäni ja tuntenut niin suurta epäonnistumisen tunnetta yrityksen tilanteesta. Olen ollut todella masentunut ja epätoivoinen. Mutta sitten ymmärsin, kun ystävät ja lähimmäisenikin hieman potkivat: Tämä kaikki on vain materiaa. Tulen maksamaan todennäköisesti loppuikäni oppirahoja ajastani yrittäjänä, mutta uskokaa tai älkää, päivääkään en vaihtaisi pois. Olen saanut tältä yrittäjäajalta niin paljon, ettei sitä voi millään rahalla mitata. Olen yrittänyt kääntää tätä epäonnistumistani voitoksi ja niin kauan kun uskon siihen itse, kaikki on ihan hyvin. Voihan siihen olotilaan toki jäädä rypemäänkin, mutta ketä se hyödyttää? Minä en siihen suostu. Piste.

Asiat pitää laittaa puntariin ja huomata miten paljon elämässä on asioita, joista saa olla onnellinen. Olen aikaisemmissakin blogeissa puhunut niistä arjen pienistä onnellisuuksista, mutta nyt puhun noista isoimmista. Minulla on perusasiat kunnossa. Lapset ovat terveitä, ruokaa on pöydässä ja katto pään päällä. Ylimääräiseen ei ole varaa, mutta ei tarvitsekaan. Jos yksikään lapsistani sairastuisi vakavasti, ei millään muulla olisi enää mitään merkitystä. Terveyttä ei saa millään rahalla takaisin, yrityksen kaatumisesta lie selviää. Näillä eväillä aioin pärjätä velkataakasta huolimatta ja olla onnellinen siitä mitä minulla on.

Jotta ei menisi liian tunteelliseksi, niin paljastampa pikku jutun tähän loppuun. Kylpytakista, joka yllä otin vastaan nämä arvovieraat (jotka eivät onneksi sentään olleet kovat kaulassa) on tullut ystäväpiirissä jo käsite. Se on "vähän" reikäinen ja kulahtanut, mutta palvelee tarpeitani vielä oikein hyvin ja on yksinkertaisesti vaan niin mukava. Ensimmäistä kertaa tunsin suurta häpeää se ylläni, ottaessani vastaan onnitteluja alaovella. Tästä syystä keskustelessani vielä illalla kunnanjohtajan kanssa facebookissa, pyysin anteeksi epäsopivaa pukeutumistani. Lohdullinen kommentti tuli, että asu oli oikein hyvä ja sointui oivasti yhteen kukkakimpun värien kanssa. Tämä kommentti häivytti häpeääni siinä määrin, että lupaan rakkaat ystäväni, en hävitä tätä muotikappaletta seuraavaankaan 10 vuoteen. On se kuitenkin Adidas..aito!

Aurinkoista kesää! Olkaa rohkeita ja reippaita. Niillä eväillä mennään, mitä Luoja on meille antanut ja pärjätään varmasti vaikeimmistakin ajoista, kun asenne on kohdillaan!

Tule joulu kultainen..

Voi Luoja, että ärsyttää! Haluaisin olla sellainen, joka piipertää itse tehdä kaikkia jouluaskareita kotiin ja varsinkin kaikille lahjaksi. Omatekoista sitä ja omatekoista tätä! Mutta jos jo pelkkä ajattelu saa stressitason näin pilviin, mitäs sitten se toteutus saisi aikaan. Akuutti stressireaktio ja sairaalareissu! Kaikki tämä ajattelu saa alkunsa, kun nämä kaikki hemmetin opukset vyöryvät postilaatikosta. Jos saisin valita, lakkauttaisin kaikki lehdet joulun ajaksi, etten edes näkisi mitä kaikkea ihqua voisi tänä vuonna omin pikku kätösin väsätä. Ja niin helposti, halvasti ja vaivattomasti! Ei sillä ettenkö osaisi, tottakai MINÄ osaisin, mutta millä ihmeen ajalla näitä kaikkia vallattomia ja ihania ideoita sopisi toteuttaa? Häh, kysynpähän vaan? Ja sitten kun ne kaikki pitäisi vielä saada valmiiksi vähintään yhden illan aikana. Inhoan, että asiat ovat kesken. Tai en välttämättä niinkään niitä itse asioita, vaan niiden tuomaa hetkellistä epäjärjestystä kotiini. Niiden näkeminen ahdistaa. Olen pakkomielteinen järjestyksen ylläpitäjä. Eipä kyllä uskoisi, jos katsoisi meidän naiselliseen toimistoomme! Teini-ikäisen suurin kapina luojan kiitos on tähän asti se, ettei se suostu pitämään huonetta äidin toivomassa järjestyksessä. Hän kuulemma itse viihtyy sen kaaoksen keskellä. (Anteeksi, miten kukaan voi viihtyä niissä oloissa?) Ja kylässä ollessani koitan välttää vasemmalla kädellä  järjestelemistä, etten loukkaisi itse kodin asukkeja. Pyrin tekemään sitä niin, ettei kukaan huomaisi. Pyydän tässä välissä anteeksi, en tee sitä tahallani, aivot vain tuottavat käskyjä, mitä en voi hallita. Kaikilla meillä on vikamme..

Yksi pakkomielleprojektini on myös jokavuotinen joulukorttien teko. Ajatushan siinä on aina tehdä niitä iloisella mielellä yhdessä lasten kanssa. Just joo! Saldo jokaikinen vuosi on noin 60 korttia, joista lapset ovat tehneet 1-5 ja ilmoittaneet sitten käyttävänsä loppuajan johonkin mukavampaan. Siinä se äiti sitten istuu askarteluhelvetin keskellä ja vääntää naama punaisena paperisilpun keskellä kortteja. Lopputulos kyllä varmasti saajan mielestä näyttää siltä, että kyllä, Titan lapsethan ne siellä taas on reippaina touhunneet. Tänä vuonna älysin ottaa sen viinilasin siihen kylkeen, että edes näyttäisi homma mukavalle. Mutta kylläpä sitten kaiken valmistuttua ja kun kaaoksen sai siivottua pois silmistä hymyilytti. Tein sen taas! Luultavasti masentuisin vähintään seuraavaan jouluun asti, jos tämä savotta jäisi tekemättä. Huono omatunto kalvaisi ja valmiita korttejahan en suostu laittamaan. Ja miksikö en, ihmettelee siellä joku! No sitäpä sopii kysyä..niin miksi, hä, miksi??!!

Muistin juuri tänä iltana senkin, että menin möläyttämään tekeväni tänä vuonna ystäville ja sukulaisille leipomuksia ihan itse. (Tämä on siis osa sitä projektia mitä haluaisin olla, mutta en jaksa olla!) Suunnittelin pakkaavani ne kauniisti, omatekoisiin laatikoihin tietenkin (tai parhaassa tapauksessa lasten) ja vieväni ilahduttamaan joulunalusaikaa. No, siitä ei kannata keskustella ilahduttaisiko se oikeasti ketään muuta kuin minua, mutta jokatapauksessa näin oli tarkoitus tapahtua. Ajatuksia sotki vain ja ainoastaan lapsi numero 2:n syntymäpäivät, jotka ovat siis huomenna. Leikkelin näistä joulunalushelvetinlehtien sivuilta parhaat reseptit ja niitä yllättäin kasaantui aika monta. Sitten kun aloin miettiä syntymäpäivätarjoilua, iski se kuuluisa päättämisen vaikeus. Ja jouduin sitten toteuttamaan aika monta luomusta. Ja nyt koko ajatus leipomisesta puolelle suvulle ihan vain antamisen ilosta oksettaa. Eli..en todellakaan tee tänä vuonna enää yhtään kakkua tai mitään muutakaan piperrystä. Lohduttaa ainoastaan se, ettei kukaan tosissaan osannut edes pelätä saavansa minulta mitään omatekoista syötävää.

Tämä saattaa olla iän mukana tuomaa viisautta, lapsilukumäärää tai yläkerran johdatusta, mutta nyt kun jouluun on enää 5 yötä (nielaisu), en ole siivonnut (tai edes ajatellut sitä), leiponut joulujuttuja (tai edes ajatellut sitä) enkä edes laittanut mitään joulua kotiin (hitto, en ole edes ajatellut sitä)! Olen ylen tyytyväinen huomatessani, että joulu tulee ilman tuota kaikkea! Kuusi on ainoa must-juttu mikä pitää olla. Lapset varsinkin olivat huolissaan siitä, ettei tontut tiedä minne lahjat laitetaan, jos kuusta ei ole. Meillä kun on pitkä perinne siitä, että aattoa edeltävänä yönä tontut ovat tuoneet yhdet lahjat kullekin kuusen alle. Illalla sinne viedään raskaantyön raatajille piparia (omatekoisia tietenkin) ja maitoa, että jaksavat painaa koko yön miljardien lasten luona. Sinne osaa fiksut tontut aina jättää jotain, mistä riittää puuhaa koko päiväksi, niin ei illan pääjehun odottaminen olisi niin tuskaista! Aamulla alkaa jo varhain jännittävä suhina, kun eivät tiedä onko kello jo sen verran, että olisi sopivaa nousta.

Teeveestä tulee joka vuosi samat ihanat lastenohjelmat ja äiti saa keitellä riisipuuroa rauhassa ja nauttia kiireettömyydestä. Ei ole kovin kauaa siitä, kun tajusin rakastavani joulua ja sen herkkää tunnelmaa. Saa olla rakkaitten kanssa tekemättä oikeastaan yhtään mitään ja näin yrittäjän näkökannasta katsottuna en yhtään valita tänäkään vuonna 4 päivän vapaista. Ja antaminen ja sen tuoma ilo on parhautta. Vaikka ne ei tänäkään vuonna ole niitä omatekoisia, niin olen silti jokaisen lahjan ajatuksella valinnut. Ja voipi tosiaan olla, että se tuo huomattavasti enemmän iloa niin saajalle kuin antajallekin, kuin se omatekoinen..tässä tapauksessa ;)

Rakkaudellista jounaikaa kaikille!

Vain elämää

Kynttilöitä kaikkialla, lasi punaviiniä..hiljaisuus, josta en osaa vieläkään nauttia. Joka toinen viikko on edelleen ylityöllistetty, mutta silti vaikka kuinka työntää päivät täyteen ohjelmaa jää tämä hiljainen yksinäinen hetki. Nämä sunnuntait ovat ehkä pahimpia, kun on koko päivä täytettävänä, eikä normaali päivätyötä apuna.
Lapset on jo koululaisia. Ennenkuin huomaankaan tulee aika, jolloin ne eivät muutenkaan olisi kotona. Tulee kaverit ja omat menot, kai sitä viimeistään sitten osaa paremmalla oamllatunnolla nauttia tästä monen niin hehkuttamasta hiljaisuudesta ja omasta ajasta. Kyllä minä oikeasti yritän, mutta minua ei vaan ole tehty yksinolijaksi. Kaipaan ihmisiä ympärilleni.

Blogin otsikko tuli Vain elämää-sarjasta. Mieleen painui Jonne Aaronin sanat, jotka olen kuullut omasta suustani vain hetki sitten. Hän sanoi, että on kadottanut elämänilon. Niin kauhealta kun se kuulostaakin. Mutta kauheaa se on ollut huomatakin. Olen aina ollut eteenpäinpyrkivä, optimistinen ja sosiaalinen (jopa ylisosiaalinen) ihminen. Mennyt nyrkkiä pöytään lyöden vaikka läpi harmaan kiven, Ja siitä minut varsinkin yrittäjäpiirissä tunnetaankin. Sitkeä kuin perkele! Nyt ei vain jaksa..ei kertakaikkiaan jaksa. Itseasiassa kuvailisin tätä tunnetta sanalla pelottava. En oikein tunnista itseäni, olo tuntuu jokseenkin lamaantuneelle. Välillä, kun yrittää puhua, ei saakaan sanottua mitään. Ei vaan saa itsestään irti mitään. Hauskaa tässä on se (onneksi osaan vielä nauraa itselleni), että joskus kun tuntee tarvetta puhua, mutta ei ole tallessa sitä ulosantia mitä normaalisti, tulee möläyteltyä kaikkea tosi typerää. Olo on sen jälkeen aika tyhmä..turha kai sitä hölmöyttään on käydä enää selittelemään. Tekee tilanteen vieläkin pahemmaksi. Eikai siinä auta kun poistua vihellellen taka-alalle ja toivoa, että maa nielisi. Optimismia on sen verran jäljellä, että uskon todella tämän olevan väliaikaista. Tällä hetkellä tässä uudessa elämässä vain on niin paljon opeteltavaa, että vaatii aikansa päästä tasapainoon. Mutta joo, ymmärrän siis täysin mitä Jonne tarkoitti. Yhtäläisyyttähän meillä ei mielestäni ole kuin pitkän parisuhteen päättyminen. Ja se on kieltämättä mullistanut koko maailman. On joutunut opettelemaan uudestaan aika monta asiaa. Niinhän se laulukin sanoo: Helpompaa tää kaikki olla vois, jos meitä vielä kaksi täällä ois jne..

Tuosta tulikin mieleeni, kun olen harmitellut aina, miksi suvun musikaalisuus on hypännyt juuri minun yli. Pikkuveljeni ovat kummatkin todella musikaalisia, mutta minä en saa kitarasta yhtä säveltä soimaan! No eräs ystäväni heitti tässä viime viikolla, että sinä osaat kuunnella musiikkia. Se oli tarkoitettu ehkä vähän toisella lailla, mutta jäin miettimään asiaa. Todellakin osaan kuunnella musiikkia! Nautin kaikenlaisesta musiikista äärettömästi ja saan niistä ihan mielettömästi irti. Suuria tunteita laidasta laitaan! Ja elämästähän ne useimmat biisit kertoo. Jokapäiväisestä elämästä, johon suurena asiana kuuluu suosituin aihe sanoituksissa eli rakkaus, sen onni ja vaikeus jne. Niihin on helppo samaistua kenen tahansa, koska jokainen tuntee niitä samoja asioita päivittäin. Vai voitko väittää, että et ole koskaan ajatellut, että tuo laulu kertoo niin sinusta!
Ihailen ihmisiä, jotka osaa tehdä musiikkia ja purkaa tunteitaan niihin mielettömiin sanoituksiin ja sävellyksiin. Kuten esimerkiksi juurikin tämä Jonne Aaron. Mahtava sanoittaja/säveltäjä. Hieno tapa ilmaista itseään! Ja varmaan aika vapauttavaa. Kadehdittava taito!

Mutta palaten hieman takaisin. Mitä minä sitten oikein haluan? En halua olla yksin, mutten juuri nyt halua parisuhteeseenkaan. Ei ole sen aika vielä. Mutta kaipaan valtavasti lähelläoloa. Sitä, että saa vain olla toisen sylissä, sitä kun toinen pitää kiinni. Ja onhan se rakastaminenkin ihanaa. Tunnen välillä tukehtuvani, kun en saa antaa itsestäni sitä kaikkea rakkautta jollekin. Minulla on ihan valtavasti annettavaa sitten kun sen aika on. Toivottavasti en tukehduta sitä ihmistä sitten siihen sydämen muotoiseen kuplaan. Ikuinen romantikko, minkäs sille voi! Vaikka sen aika ei olekaan vielä ehkä pitkään aikaan, niin uskon että sekin aika vielä joskus tulee. Tosiasiahan on se, etten usko haluavani olla yksin loppuikääni, vaikka se elämäni suuri rakkaus menikin ja epäonnistuin siinä. Realistisesti ajateltuna, olenhan vasta..öö..kolmekymppinen...vai paljoko se oli? No kuka niitä enää laskee :)

Kun sulkee yhden oven takanaan, avautuu monta uutta. Ja se kyllä pitää täysin paikkaansa. Yli vuoden surin hajonnutta liittoani ja kun vihdoin ryhdistäydyin ja sain silmäni auki olen tavannut ja saanut elämääni uusia aivan mielettömän ihania ihmisiä. Nyt kun tapaan heitä ja näitä vuosia mukana olleita ystäviäni, lähinnä niillä viikoilla, kun lapseni ovat isällään, voin heittäytyä täysin näille ihmissuhteille ilman huonoa omatuntoa, että se olisi keneltäkään pois. Ja kai minä tässä tarkoitan lähinnä perhettä. Olin aikaisemmin niin perhekeskeinen ja sitoutunut siihen, että valitettavasti muut suhteet kärsivät siitä. En tehnyt sitä tietoisesti, eikä ollut hetkeäkään, ettenkö heitä olisi miettinyt ja kuljettanut mukana sydämessäni, mutta elämä vei vaan mennessään. Nyt voin taas nauttia näistä ihanista ihmisistä ihan konkreettisestikin, joita kohdalleni on Luoja suonut. Ja kai se oikea aito ystävyys punnitaan juuri näissäkin tilanteissa. Vaikka elämä vie erilleen, silti molemmat tietää, että toinen on siellä jossain ja aina sinuakin varten!

Elämä jatkuu melkoisena vuoristoratana. Haen paikkaani, etsin itseäni uudestaan. Toivon, että löydän etsimäni, ennenkuin romahdan. Saan voimia läheisistäni ja rakkaista ihanista lapsistani. Muuten olen aika eksyksissä. Oudon epävarma olo jatkuu. Sellainen mitä ei ole ennen ollut. Olen aina tiennyt suuntani, se on eteenpäin. Nyt on edessä risteyksiä ja en tiedä mihin suuntaan lähteä. Monessa asiassa olisi tehtävä suuria ratkaisuja, kaikki vaikuttaa loppuelämään..tietenkin. Ja en ole ainoa, johon ne ratkaisut vaikuttaa. Muutenhan olisi helppo sanoa, että ihan sama, antaa mennä vaan! Kukaan tai mikään ei kuitenkaan uhkaa viedä henkeä, jos en tee sitä itse. Joo, rauhoittukaa! En todellakaan tarkoita, että tekisin itselleni jotain, en ikinä! Vaan sitä, että jatkuva stressi ym. mihin minulla ei ole valtaa, vaikuttaa terveyteen, niinkuin se osaltaan on jo tehnyt.

Etsin sen elämäniloni kyllä! Tulee aika, kun nautin elämästä täysillä. Sen verran pitää kaikesta huolimatta olla optimistinen ja uskoa, että asioilla on tapana järjestyä. (=mottoni). Tämähän on vain elämää..

Hirsipuu

Hassua miten paljon ei niin läheiset ihmisetkin, jopa tuntemattomat, kysyy kuulumisia..viitaten viimeisiin elämäntapahtumiin. Toivovat vilpittömästi hyvää ja haluavat edelleenkin puhua myös omista tunteistaan, kokemuksistaan ja elämäntilanteistaan. Siksipä otin taas koneen syliini ja ajattelin kirjoittaa pätkän, luoda uskoa niillekin, jotka eivät sitä ehkä juuri nyt tunne. Olen edelleenkin sitä mieltä, että asioilla on tapana järjestyä..tavalla tahi toisella. Mutta järjestyy ne kumminkin, kun uskoo niin!

Taas olisi aika nauttia ihanasta syksyn ajasta. Pimeä tuleva talvi vähän hirvittää, mutta sen verran kirkkailla vesillä jo mennään, että luulen päihittäväni yhden talven! Viime talvea en juurikaan haluaisi enää edes muistella, mutta paha sitä on poiskaan pyyhkiä. Mustinta aikaa koko eliniässäni. On se vaan ihmeellistä miten sitä on loppujen lopuksi kaikki alkanut näyttää valoisammalle. En sano, etteikö niitä synkistely päiviä olisi. On, mutta lie kuuluvat asiaan. Kolmasosan elämästäni olin täysin koko sydämestäni rakastava vaimo ja nyt olen keräillyt palasiani pitkin kenttiä. Mutta arvatkaapa mitä? Tämä helpottaa! Oikeasti! Pikkuhiljaa. Meidän eroprosessimme alkoi yli vuosi sitten heinäkuussa ja nyt (jo) olen tajunnut, etten aio surra vituiksi mennyttä liittoa loppuelämääni. Ja osaan jo katsoa asioita hyvälläkin. Sain mieheltäni maailman ihanimmat asiat, jotka eivät koskaan katoa. Lapseni. Sen liiton oli tarkoitus olla, jotta nämä ihanuudet olisivat nyt elämässäni. En voisi olla enempää kiitollinen!

Tarvittiin tähän vähän apuakin. Ei kerrota kellekään, mutta olen joskus kutsunut tätä apua laastariksi. Hän on suudellut minut kauttaaltaan niin täyteen laastareita parantaen haavojani, että alan hiljalleen unohtaa pahan oloni. Ja mikä parasta, hymyilen pitkästä aikaa..jo pelkästä ajatuksesta. Tuttavani sanoi minulle äskettäin, ettei saisi kuitenkaan kaataa kaikkea tätä taakkaa ensimmäisen ihmisen harteille, joka lähelle pääsee. Toivon todella, etten olisi tehnyt tätä! En haluaisi. Sillä vaikka hän on tavallaan auttanut minua unohtamaan, en haluaisi hänen tuntevan sen olevan ainoa syy hänen olemassaoloon. Vaikka lapset ovat minulle tärkeintä ja ihaninta maailmassa, on silti toisen aikuisen ihmisen läheisyys ihan sanoinkuvaamattoman ihanaa. Ihan vain, että saa olla lähellä! Kaukanahan se on siitä, että sinulla on joku joka odottaa, joku jonka luokse palata aina uudestaan, joku joka rakastaa sinua kaikesta sydämestään, mutta olen silti ollut kiitollinen näistäkin hetkistä. Hän ei ehkä tiedä niiden merkitystä minulle, mitä ne todella ovat minulle saaneet aikaan. Mutta olen onnellinen, että hän tuonkin hetken kuului elämääni.

Tämä arki on outoa ja vaatii harjoittelua! Viikot ilman lapsia on pitkiä ja viikonloput ne vasta onkin. Pitäisi onnistua ohjelmoimaan itselleen menoja kokoajan. Mutta silloin kun lapset ovat luonani ei mikään aika riitä! He ovat olleet aivan mahtavia. Selviytyneet raukkaparat paremmin tästä erotilanteesta kuin minä ja varmaan osittain kantaneet minuakin pahimman yli. Järkyttävää ajatella näin jälkeenpäin miten rikki olenkaan ollut. Onneksi pystyn nyt sanomaan, että "ollut"!

En ikinä anna kenenkään satuttaa minua. Kyllä elämäni virheistä on tullut niin roppakaupalla viisautta lisää ja sitä toivon mukaan osaan soveltaa tulevaan. Jotkut ovat varoitelleet minua, etten vaan muuttuisi kylmäksi. Sitä pelkoa tuskin kohdallani on, koska olen (taidan tunnistaa itseni) melko läheisyysriippuvaiseksi. Mutta siihenkin, eräs hyvä ystäväni kommentoi, että ei ole väärin kaivata läheisyyttä. Sitähän me ihmiset haluamme, antaa rakkautta, rakastaa ja olla lähellä. Välillä tuntuu, että suorastaan hukun tähän tunteeseen. Minulla olisi niin valtavasti annettavaa, haluaisin niin palavasti rakastaa, mutten uskalla. Toivoisin voivani tehdä vielä joskus jostain onnellisen rakkaudestani. Ehkä sen aika tulee joskus, kukapa tietää!

Huomaatteko, että kirjoittelen tätä tekstiä aika vaaleanpunaiset lasit silmillä? Minulla on ollut aika hyvä päivä! Yleensähän tartun "kynän varteen" kun on oikein paha olla.  Tänään on syntymäpäiväni ja mikä ihana tekosyy saada lasten tehdä yllätyksiä. Tulin kotiin töistä, jo ovella tuoksui tuore pulla. Tiesin, että Sara ei unohtaisi. Häneen voi aina luottaa! Samuli harmitteli lahjansa jääneen kouluun, oli tehnyt jonkin korin kuulemma iltapäiväkerhossa. Pikkutytöt supatteli ja hykerteli huoneessaan ja kohta olikin syli täynnä kortteja, piirustuksia ja askarteluja. Pusuja, haleja, naurua ja hassuttelua on mahtunut koko ilta täyteen. Tämä on niin parasta! Mitä tekisinkään ilman lapsiani..

Etsikää pimeimpinäkin hetkenä edes yksi asia, josta olette onnellinen. Ihan vaikka se pienen pieni. Mitä ikinä käyttekin läpi nyt, niin selviätte siitä varmasti! Elämä on elämisen arvoista! Ja kaikki olemme onnemme ansainneet, kunhan uskallamme vain elää. Sain tänään kortin, jossa lukee: IHANAT ASIAT TAPAHTUVAT NIILLE, JOTKA USKALTAVAT HEITTÄYTYÄ!

Jokaisella on ristinsä kannettavana

"Hävettää, kun on itse niin onnellinen" sanoi mieheni minulle kerran. Nyt tiedän todella mitä se tarkoittaa. Ihminen, joka elää ns. pumpulissa, ei välttämättä edes tiedä mistä pitäisi olla erikseen onnellinen. Minä tiedän nyt, kun olen menettänyt yhden elämäni tärkeimmistä asioista. Sen lisäksi yrityksellä menee miten menee, joten on joutunut etsimällä etsimään elämästään asioita, joista voi olla onnellinen. Tai pikemminkin huomaamaan. Jos niitä asioita ei kykenisi huomaamaan romahtaisi. Ei kai kukaan oikeasti jaksa, jos elämällä ei ole tarjota sinulle mitään hyvää. No, minulla tärkein asia on tietysti lapset. Mutta miten itsestäänselvyytenä sitä pitääkin terveitä lapsia. Minulla on juurikin ne terveet lapset. Keskustelin äskettäin erään äidin kanssa, joka taistelee lapsensa hyvinvoinnista ja huomasin ajattelevani, että Luoja varjele minua tuolta taistelulta..ja kiitos lapsistani. Toivon todella, että tämä äiti osaa iloita niistä onnellisista asioista, vaikka elämässä on surua ja murhetta. Tilanteet tulee varmaan itsekullekin aika yllättäin. Ja kun kyse on omasta lapsesta, sitä tekee kaikkensa. Mutta ihmisiä olemme me äiditkin. Voimavarat on rajalliset. Jos lapset ovat esim. sairaita, täytyy onnen hetket hakea jostain muualta. Vaikka niistä "hyvistä" päivistä lasten kanssa, tai ystävistä, harrastuksesta...uskon siihen, että jokaisella on jotakin mistä olla onnellinen, kun ne asiat vaan oppii huomaamaan. Että jaksaa.

Olen ollut jonkin aikaa aika alavireinen. Itkettää herkästi ja huomaan taas kaipaavani miestäni enemmän. Olemme olleet nyt puoli vuotta asumuserossa ja tähän mahtuu aika paljon tunteita, vaikka aika ei tunnukaan noin pitkältä. Voin kai silti sanoa olevani niinsanotusti voiton puolella. Huomaan jo hyviä asioita ympärilläni ja osaan iloita niistä. Hassua kirjoittaa tuo, koska juuri nyt minusta taas tuntuu, että mikään ei ole hyvin. Tämän tunteen laukaisi ajomatkani Helsinkiin. Matkan varrelle sattui aika monta St1 asemaa, jotka sai ajatukseni karkaamaan. Ensin olin hetken vihainen. En ole ollut pitkään aikaan vihainen, mutta nyt se tunne valtasi minut taas. Kun vihastani pääsin tulin surulliseksi ja aloin taas kysymään samaa kysymystä, minkä olen esittänyt itselleni sen tuhat kertaa. Miksi? Miksi meille piti käydä niin? Ja nyt kaipaan, kaipaan niin vietävästi!

Sain myös puhelinsoiton naiselta, jota en tunne. Jota en ole koskaan tavannut. Hän oli niin surullinen. Itki vaan. Mies oli lähtenyt toisen naisen mukaan ja nyt hän oli yksin lastensa kanssa tietämättä suuntaa mihin mennä ja mihin uskoa. Hämmästyin itsekin puhelun jälkeen, miten sain sanottua hänelle niinkuin sanoin. Koitin luoda uskoa tulevaan ja kerroin ajan parantavat nämä haavat. Surut pitää surra ja tulee aika, kun huomaat, että voit jatkaa eteenpäin. Vahvempana ja itsevarmempana. Tätä eron tunnetta voi todella kuvailla sillä kuin toinen olisi kuollut. Ja sitähän se periaatteessa onkin. Suhde on kuollut. Ja sitä pitää saada surra aikansa. Niin kauan kun se itsestä hyvälle tuntuu. Sitä ei todellakaan pidä vähätellä tai sanoa, että onhan noita muitakin. Sillä hetkellä tuntuu, ettei ole, eikä koskaan tule olemaan. Ei ainakaan sen kaltaista, kun juurikin se rakkaimpasi sinulle oli. Mutta kun aika on kypsä, voit ehkä jo avata silmäsi ja huomata miten paljon mahdollisuuksia elämällä on sinulle tarjota. Kun annat niille mahdollisuuksille vain tilaisuuden. Mutta vasta sitten kun olet siihen itse valmis. Se mitä hämmästelin oli juurikin se, että uskoin todella itsekin, että selviämme tästä varmasti! Aika on vaan ihmeellinen asia. Oli miten kipeä asia tahansa, se helpottaa kun antaa sille aikaa. Tuska ei ehkä koskaan poistu kokonaan, mutta helpottaa ihan varmasti. Ja sen jälkeen olet vahvempi. Eli minä olen jo vahvempi. Olen päässyt jo sen ensimäisen etapin yli, että tästä ikinä voi selvitä hengissä.

Eräs tuttavani kysyi varauksellisesti, että kun sinulla on vielä nuo sormukset. Jäin miettimään itsekin, että miksi. Mieheni muunmuassa heitti vihkisormuksen pois heti. Tulin siihen tulokseen, että tämä on minulle suoja. Älkää tulko lähelle! En ole valmis mihinkään, enkä halua selitellä. Olen niin rikki, että en ole valmis uuteen suhteeseen nyt. Olenko valmis ensi vuonna, viiden vuoden päästä vai ehkä myöhemmin, sitä ei voi kukaan tietää. Kai sen sitten tuntee sydämessään..siinä rikkinäisessä. Ja niin typerältä kun se ehkä kuulostaakin, kai minä edelleen toivon ihmeen tapahtuvan!!

Olenkohan jo joskus sanonut, mutta nyt sanon uudestaan. Älkää koskaan pitäkö toista itsestäänselvyytenä, älkääkä liioin itseännekään. Matti-pappi sanoi meille kerran, että huollattehan te autojannekin. Niin tulisi huoltaa myös liittoa. Ennenkuin se menee rikki!! Se joskus arjen hulinassa unohtuu. Helposti varsinkin siinä ajassa , kun on pienet lapset. Mutta parasta mitä voi itselleen, toiselle ja lapsille tehdä, on hoitaa juuri sitä parisuhdetta. Ja yksi tärkeä asia: puhukaa, puhukaa ja puhukaa! Unohtuu aika helposti monelta. Jälkiviisaana näistä on helppo puhua. Ihania liittoja, onnistuneita parisuhteita on paljon, mutta miten surullisen paljon myös ahdistusta, epäonnistumisia ja suruja. Voi miten toivoisin maailman olevan parempi. Jos saisin yhden toivomuksen, toivoisin että ihmisillä ei olisi niin paljon surua. Mutta nyt kun ei vissiin lampun henkeä ole lähettyvillä, niin näillä mennään ja jokainen kantaa ristinsä. Toivoisin vain, että kellekään ei tulisi taakkaa enempää kuin yksi ihminen jaksaa kantaa...

Elämä on ihanaa :)

Elämä on välillä aika ihmeellistä. Sitä luulee välillä kuolevansa ja luulevansa, että millään ei ole mitään merkitystä. Sitten tulee joku ihmeellinen hetki, kun tajuat jotain. Elämä on oikeastaan aika ihanaa! ”äiti..rakastan sinua kuuhun ja tähtiin ja avaruuteen asti..ja äärettömiin ja loputtomiin” sanoo pikkutyttöni. Millään muulla ei sen jälkeen ole enää mitään merkitystä. Sinulla on ja pysyy ne rakkaimmat ihmiset maailmassa ympärilläsi. Kohtaat niiden kanssa jokaiset ilot ja surut. Ne juuri tärkeimmät pysyvät siinä aina ja he rakastavat sinua juuri sellaisena kuin olet. Minun kohdallani ne tärkeimmät ovat lapset, toiseksi tulevat muut läheiset ihanat aidot ihmiset. Elän elämääni heitä ja itseäni varten, en ketään muuta.

Minua on satutettu. Luulin kuolevani siihen tuskaan. Itkin yhteen menoon viimeiset 7 kuukautta. Kolme viimeistä kirjaimellisesti yötä päivää. Töissäkin se vain tuli. Kyyneleet polttivat joka hetki, en voinut sille mitään. Teki niin pahaa. Illalla lasten kanssa pidättelin kyyneleitäni, mutta lapset vaistosivat tietenkin pahan oloni. Heilläkin oli varmasti paha olla. Yöt itkin..itkin ihan hysteerisesti, kun olin yksin. Tunsin olevani aivan rikki joka kohdasta. Olin menettänyt ihmisen, jota rakastin. Hän ei ollutkaan enää tukeni ja turvani. Hänestä oli tullut ihminen, joka sanoi tuntevansa inhon tunteita minua kohtaan. Minun olisi vain pitänyt tukkia hänen sanoin turpani. Mutta en pystynyt. Nyt pystyn. Tuli se hetki, kun tajusin. Läheiset kyllä sanoivat minulle, mutta en uskonut heitä. Miksi roikun ihmisessä, joka vain satuttaa ja kiduttaa minua. Pitää minua epätietoisuudessa ja loukkaa. Ei hän halua minua enää. Hän on jatkanut elämäänsä, niin minunkin pitäisi tehdä. Ja sen tajusin, en tiedä miten, mutta se vain tuli. Se tunne, että nyt on aika päästää irti. Kaipaan häntä kyllä, häntä joka minulla oli vuosia. Enkä kadu mitään. Sain häneltä ne tärkeimmät, jonka vuoksi elää. Olen onnellinen, että sain viettää hänen kanssaan kymmenen vuotta elämästä. Elin ja nyt tiedän mitä on rakastaa toista. Tiedän myös mitä on särkynyt sydän.

Ymmärrän ihmisiä nyt paremmin. Voin pahoin, kun ajattelen miten paljon vääryyttä maailmassa on. Mutta se kai on elämää. Niin paljon sitä on. Olen myös niin onnellinen ihmisten puolesta, jotka saavat elää elämänsä täynnä rakkautta ja luottamusta. Se on ihanaa..tiedän sen. Mutta elämä koostuu niin pienistä asioista. Onni koostuu juurikin niistä pienistä asioista, kun ne vain oppii näkemään. Joskus sitä vain on niin surullinen, ettei osaa nähdä niitä. Mutta kuten ystäväni sanoivat, tulee aika kun helpottaa. En ole vielä täysin kuivilla, mutta olen pikkuhiljaa oppinut näkemään niitä onnellisia asioita ja suunnittelemaan tulevaa elämääni lasten kanssa. Ja sen yhden pienen ensimmäisen onnellisen asian kun näkee, tietää selviävänsä. Ja kai sitä vain pitää hyväksyä, että on myös epäonnistunut. Olen tehnyt elämässäni lukuisia virheitä. Ei vain ehkä aina tiedä tekevänsä virhettä tietyissä ratkaisuissa, mutta jos et tee ratkaisuja, et pääse eteenpäin. Ja luulen, että kaikella on tarkoituksensa. Myös niillä virheillä. Ehkä se johdatus tulee yläkerran isännältä, ehkä jostain muualta. Kuka tietää?

Eroni jälkeen olen tavannut valtavasti ihmisiä, puhunut heidän kanssaan, kuullut heidän tarinoitaan. Tunnen suurta myötätuntoa. Ja osan kohdalla tunnen myös suurta häpeää itseäni kohtaan. Miten voin itkeä jotain eroani, kun minulla on senkin jälkeen niin paljon mistä olla onnellinen. Olen niin surullinen, kun kuulen, minkälaisten asioiden kanssa suuri osa taistelee. Kamalin asia minkä voi kohdata, on oman lapsen sairaus tai pahimmassa tapauksessa kuolema..tai sen pelko. Minulla on kuitenkin terveet ihanat lapset, mikä oikeus minulla on itkeä niin! Mutta kai se on niin, ettei toisen suruja pidä vähätellä. Jos oma lapseni sairastuisi, unohtuisi kaikki muu pieni maallinen murhe. Tässä tapauksessa niin ei Luojan kiitos ole ja edellä mainitut tapahtumat tuntui maata kaatavilta. Meitä ihmisiä on niin moneksi ja suruja ja iloja niin monia. Ei pidä myöskään olla kateellinen vaan päinvastoin onnellinen toisten puolesta, joilla elämä on hyvin. Voi olla, että emme edes tiedä kaikkea. Päältäpäin hyvältä näyttävän ihmisen sisällä voi myllertää jotain, mitä meidän ei edes kuulu tietää. Ne on kaikkien ihmisten omia asioita ja jokainen hoitakoon oman elämänsä parhaaksi katsomallaan tavalla. Apua pyydetään, jos sitä halutaan. Toiset haluaa puhua, toiset ei. Kuulun niihin ihmisiin, jotka haluavat puhua ja se osaksi on pelastanut minut monelta. Itse olen sitä mieltä, että asioista ei aina tarvitse selvitä yksin. Monesti helpottaa, kun saa puhua, vain puhua jollekin. Suuresti helpottaa jos huomaa, ettei ole ongelmiensa kanssa yksin. Vertaistukea löytyy aina! Toisinsanoin, jos tuntuu, ettei selviä yksin, niin silloin kannattaa mielestäni edes yrittää puhua jollekin. Minulle se ensimmäinen ihminen taisi olla lääkäri. Voin niin pahoin, ajattelin kauheita asioita ja tunsin, ettei kaikki ole henkisesti enää hyvin. Voin niin pahoin, että se rupesi jo vaikuttamaan fyysisestikin. En nukkunut, ruoka ei pysynyt sisällä, paino putosi useita kiloja ja minuun sattui. Siis oikeasti sattui! Jo pelkästään jatkuva itkeminen vie voimia niin paljon, ettei sitä voi oikein ymmärtääkään, ennen kuin sen kokee. Se imee kaikki mehut ja kun sen on vihdoin saanut loppumaan, on olo kuin olisit juossut maratonin täysiä. Mikään ei toimi, ei raajat, ei järki. Makaat kuin kuollut eikä eväkään värähdä. Siihen yleensä nukahtaa, jos ei sitten ole tulossa uusi ”kohtaus” heti perään. Tai sitten se päättyy siihen, että oksennat itsesi ja sisuskalusi viimeistä piirtoa myöten ja sitten makaat puolikuolleena vessan lattialla. Kamala olo, ja jossain vaiheessa siihen oikeasti tuntee kuolevansa, henki ei kerta kaikkiaan enää kulje. Mutta niinpä vain elän ja hengitän vieläkin. Ja uskallan väittää, että voin joka päivä pikkuisen paremmin. Takapakkejakin on, mutta selviän niistä. Itkut pitää vain itkeä ja surra kun on sen aika. Ei niitä tunteita voi vaan lakaista pois.
Minun selviämistäni varmaan myös osaltaan auttoi se, että mieheni on minulle välillä kohtuu ilkeä sanoissaan.Ehkä se on vain hänen tapansa käsitellä tätä asiaa. Vaikka se tekee pahaa, niin kai minulle pitää suoraan sanoa mitä tuntee. Jos joskus voin taas pahoin ja en meinaa selvitä ikävästäni häntä kohtaan, kaivan puhelimestani hänen viestinsä, jotka olen lähes kaikki tallentanut. Niitä on tuhansia. Ei ole kovin pitkä aika, kun viestit olivat henkeäsalpaavan ihania rakkaudentunnustuksia, mutta viimeisimmät sadat pudottavat taas maan pinnalle. Niistä selviää, etten merkitse hänelle enää mitään ja siitä syystä minun onkin jatkettava elämää eteenpäin. Minunkin, niin kuin hänkin teki jo aikoja sitten. Mutta vasta vähän aikaa sitten hän sai sanottua sen suoraan. Hän on jatkanut elämäänsä ja aikoo nauttia siitä. Minulla tämä vei vain hetken tajuta ja hyväksyä se. Mutta minkäs teet, kun rakastat niin helvetisti! Yksin se ei vaan riitä..

Näillä sanoilla toivotan kaikille elämisen arvoista elämää. Nauttikaa niistä pienistä arkipäivän asioista ja oppikaa näkemään ne. Oliko se MLL:n slogan, että onni löytyy pienistä asioista? Ja se kyllä pitää täysin paikkansa.

Älkää jääkö yksin. Maailmassa on ihmisiä, jotka välittävät teistä..aivan varmasti jokaisella. Mutta teidän pitää myös itse välittää itsestänne. Joku toinen viisas heppu on joskus sanonut, että rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Vaikka kuinka elämä välillä murjoo, niin uskokaa tai älkää, asioilla on tapana järjestyä oikeaan suuntaan. Sitä oikeaa suuntaa vaan kun ei kukaan tiedä etukäteen.

Täytyy vielä loppuun sanoa, että sain palautetta blogistani, joka tämän henkilön mukaan on liian rohkea. Maailmassa on satoja tuhansia blogeja ja kirjoitustapoja. Jos minun tapani ei miellytä, ei sitä tarvitse lukea. On hienoa, jos se on herättänyt tunteita ja toivon ja itse asiassa tiedänkin, että se on auttanut monia samassa tilanteessa olevia. Kai se jollain tavalla juuri sitä vertaistukea jollekin. Huomata, ettei ole ainoa ihminen maailmassa, joka on kokenut jotain samaa. Itsekin olen saanut siitä apua. Ihmiset ovat tulleet kertomaan tarinansa ja tavalla tai toisella selvinneet. Se loi pahimpina aikoina uskoa tulevaan. Tämä henkilö myös viittasi siihen, että blogini vaikuttaisi kaupankäyntiini. Toivottavasti näin ajattelevia ihmisiä ei ole kovin paljoa, koska ihminen olen vain minäkin. Elämässäni olen kokenut paljon ja niitä tunteita osittain jakanut rehellisesti. Kirjoittaminen on kuin terapiaa minulle ja kai olen hieman sokea, kun en näe siinä mitään väärää. Kaupassa olen myyjä ja ihminen siinä missä muutkin. Enkä varmasti ainoa, joiden elämä ei ole ainoastaan ruusuilla tanssimista. Mutta silti näen, että kaikki vastoinkäymisetkin vahvistavat minua ihmisenä ja kaikki ihmiset joita elämääni kuuluu tai on kuulunut ovat rikkaus. Elämä on oikeastaan aika ihanaa, siitäkin huolimatta tai oikeastaan siitäkin syystä, että meitä ihmisiä on erilaisia!

Luovutus..

Tapasimme jo yli 15 vuotta sitten. Ihastuimme ehkä ja tapailimme silloin tällöin. Muistan ikuisesti, kun sanoin, että jos tekisimme yhdessä lapsia, ne olisivat kauniita! Siihen se sitten loppui. Sinä lähdit töihin kauas, minä jäin tänne. Elimme omaa elämää välissä, soittelimme joskus kuulumisia.

Sitten vuosia myöhemmin tapasimme uudestaan! Oli vappu ja arvatenkin tapasimme ravintolassa. Minä onneton vedin överiksi ja paha olohan se tuli. Juoksin sinua karkuun, ettet näkisi minun oksentavan ja sinä luulit, etten halua sinua. Vedellä ja muutamalla happihyppelyllä sain onneksi kasattua itseni ja samaan kyytiin sinun kanssasi. Yö oli mieletön ja pitkä, valvoimme aamuun asti ja olimme kovaa kyytiä rakastumassa. Tiesin, että kuulumme yhteen!

Siitähän meidän yhteiselomme sitten alkoi. Pari vuotta myöhemmin pääsiäisenä 2003 annoin sinulle lahjan. Pääsiäismunan, jonka sisällä olikin lelun sijasta pieni lappu: ”meille tulee vauva”. Olit niin onnellinen!
Kihlauduimme saman vuoden kesällä Saksassa, jonne matkasimme moottoripyörälläsi, uusi yhteinen tulokas mahassani. Pariisiin piti päästä, mutta koti-ikävä iski Bremenissä ja takaisin oli käännyttävä. Kotona odotti 3-vuotias pikkutyttöni. Jolla ei kyllä ollut mitään hätää, mutta minä en enää osannut kuin itkeä!!

Poikamme ristiäisten yhteydessä vannoimme ikuisen rakkautemme, romanttisesti ystävänpäivänä. Huoh, siitäkin on jo kahdeksan vuotta..

Kolme vuotta myöhemmin sain taas yllättää sinut. Annoin isäinpäivälahjaksi 4 ruusua. Yhden jokaiselta lapselta. Kyllä oli ilme näkemisen arvoinen, kun et millään meinannut ymmärtää, että kannoin kaksosia.
Apua, miten hirveältä ajankulu tuntuu. Nyt kirjoittaessani mietin, kun nämä pikkuiset yllätykset lähtevät jo ensi syksynä esikouluun!

Ai vitsi mitä vuosia elimme. Oli ylä-ja alamäkiä, niinkuin yleensä kaikissa parisuhteissa, mutta me elimme. Elimme kuin vastarakastuneet vuosia. Sanotaan, että alkuhuuma kestää aina vain maksimissaan kaksi vuotta..meillä se kesti melkein kahdeksan. Nautimme yhteisestä ajastamme. Kävimme kahdestaan pienillä reissuilla. Kesällä moottoripyörällä, talvella autolla. Illaksi saatoimme ajaa kaupunkiin syömään ja joskus jäätiin hotelliin yöksi. Ihan vain, että saimme olla myös kaksin. Niin paljon kun nautimmekin lasten kanssa olosta, arvostimme myös kahdenkeskeistä aikaa. Ja ne ajat olivat arvokkaita. Yhtä reissua vaille kaikki oli onnistuneita! Joskus ajoimme vaan nukkumaan jonnekin. Oli mukava saada nukkua niin pitkään kuin haluaa ihan kaksin. Nauttia vain toisen lähellä olosta. Kaipaan sitä kaikkea!!
Kuulin monesti ulkopuoliselta, että miten ihmeessä te voitte olla tuollaisia niin monen vuoden jälkeenkin :) Yksikin nainen sanoi, että ihana seurata miten miehesi katsoo sinua. Silmät osoittavat valtavan rakkauden. Miten palvova katse onkaan. Tiesin sen ja tunsin sen ja minä tunsin juuri samoin. Ei ole olemassa ketään kaltaistasi minulle eikä tule koskaan olemaan. Olimme ne yksi miljoonasta. Luotimme, rakastimme, arvostimme..et voi ymmärtää, miten paljon toista ihmistä voikaan rakastaa. Sitä antaisi henkensä toisen puolesta. Ja joka kerta kun mietit häntä, tuntuu mahan pohjassa vihlaisu kuin teinitytöllä. Toisen lähellä haluaa olla kokoajan, ihan vain olla. Halata, koskettaa, suudella. Kerroin joka päivä rakastavani sinua ja sinä halusit myös kertoa sen minulle. Sana, jota ei voi koskaan tuhlata liikaa, kun sitä tarkoittaa. Viestittelimme paljon, kun emme olleet yhdessä. Olit mielessäni kokoajan!

Sitten tapahtui jotain. Alkoi olla isompia säröjä, jotka kaikki jätti pieniä arpia. Jatkoimme kuitenkin sinnikkäästi ja rakastimme. Mutta jotain tapahtui parin vuoden aikana, mitä emme enää saaneetkaan korjattua. Tuli hiljaisuus, tappava hiljaisuus.

Seison ikkunan ääressä ja katson sinua. Olet polvillasi remontin ääressä tallilla, mutta et tee remonttia. Laitat tekstiviestejä, olet tehnyt sitä jo tovin aikaa. Sydäntä kylmää vähän, mutta uskon että ajatuksilleni on järkevä selitys. Kävelen tallille ja kysyn, onko jotain mitä minun pitäisi tietää. Kiellät.
Asia kuitenkin jäi mieleen ja aloin seurailla käyttäytymistäsi. Puhelimesta on tullut hyvä kaveri ja kulkee mukana kaikkialla. Ei sinun tapaistasi. Puhelinlaskut, viestien osalla varsinkin nousee kymmenkertaiseksi. Sitten tajuan jotain mitä en koskaan osannut edes pelätä. Sinulla on toinen. Maailmani kaatuu. Tuntuu, ettei henki kulje. Suonissa virtaa jää. Se tunne on tosissaan veret seisauttava, ei sitä voi edes sanoin kuvailla!

Otin asioista selvää, oli pakko varmistaa varmistamisen päälle. Kunnes sain epäilykselleni nimen. Itkin niin, että tuntui kun minusta ei olisi enää mitään jäljellä. Sen jälkeen itku muuttui vihaksi. Vihaksi sinua kohtaan, miten ikinä olet voinut tehdä minulle näin! Mehän olimme ne yhdet miljoonasta! Et voi tehdä minulle näin! Sinä et ole sellainen, olemme aina luottaneet toisiimme kuin kuuhun ja tähtiin. En ikinä edes pahimmissa painajaisissani uskonut, että voisit valehdella minulle ja pettää luottamukseni. Vaikka joskus viestittelit yhden toisenkin kanssa, mutta pyyhin sen ajatuksen pois mielestäni. Rakastimme toisiamme, olit minun. Et kenenkään muun. Se oli jotain ihan muuta!

Vihaan sitä naista. Miten joku ihminen voi tulla ja hajottaa elämämme tuosta noin vaan? Eikö hän ajatellut seurauksia? Meillä on kuitenkin perhe! Lapset ja avioliitto. Sillä ei ole kuin lapsi, ei siis mitään menetettävää! Miten tuollaisia ihmisiä voi olla edes olemassa?

Halusin tietää asiasta enemmän ja sainkin tietää. En tiedä onko se hyvä vai huono. Satutin itseäni tietoisesti ottamalla asioista selvää. Selvisi kipeitä asioita, joita en nyt saa mielestäni pois. Kerrankin, kun olimme lasten kanssa lähdössä reissuun, halusit sinä jäädä kotiin ja mennä ajelemaan moottoripyörällä. Vain muutama minuutti lähtömme jälkeen tämä nainen soitti sinulle. Olit siis laittanut viestin, että lähdimme. Ja niin alkoi iltanne suunnittelu. Hyppäsit pyörän selkään ja lähdit sen naisen luo. Illalla laitoin sinulle viestin, missäpäin olet menossa. Vastasit, että tankillinen ajettu ja olet Nurmeksessa ja nyt käännyt kotiin. Valhetta kaikki. Tai en tiedä kävitkö Nurmeksessa asti, mutta kotiin et kääntynyt. Sain asian selville, kysyin sitä sinulta. Et voinut kieltääkään, kun et voinut tietää mitä tiedän ja mistä tiedän. Lohdutuksena se, että ajelit kyllä sitten puolen yön jälkeen kotiin.
Toinenkin tapaaminen sinun piti vain myöntää, kun et muutakaan voinut. Sanoit tekeväsi pidemmän päivän töissä ja lähteväsi sitten katsomaan Varpaisjärvelle moottoripyörää. Illalla tuli viesti, että meni aika ihmetellessä, lähdet vasta myöhään takaisinpäin kotiin. Niinhän siitäkin sitten selvisi, että et tehnyt pidempää päivää töissä, vaan ajelit suoraan hänen luokseen. Ja muina miehinä illalla myöhään kotiin minun ja lasten luokse. Ai että sattuukin, kun kirjoitan ja palaan tähän taas.

Luin myös muutamia viestejänne. Kädet tärisi ja henki salpaantui. Minun ei olisi tarvinnut tehdä sitä, koska tiesin jo liikaakin, mutta halusin vain varmistusta kokoajan. En voinut uskoa sitä todeksi!!!!

Kun sain tietää, sanoit että ette enää ole tekemisissä. Valhe valitettavasti sekin. Viestittely ei ollut enää niin intensiivistä, mutta yhteyksissä olitte. Olette edelleenkin. Mokiin vaan ei ollut enää varaa. Olette varovaisempia.

Joulun jälkeen tein päätöksen, mikä vaikuttaa koko loppuelämäämme. Muutin pois kotoa. Asunnon olin kyllä hankkinut jo ennen kuin edes tiesin tästä suhteestasi. Meillä oli ongelmia, joille päädyin antamaan lisätilaa. Ja lisätilaa meille, jotta oppisimme taas arvostamaan toisiamme ja sitä mikä on tärkeintä. Asunnon tarkoitus alun perin oli olla vain kakkoskotina, jossa voisimme välillä hengähtää. Ajatuksella, kun toinen ei ole kokoajan lähellä, oppii arvostamaan sitä, minkä on menettämässä. Vaikea selittää. No, vaikka asunto oli olemassa, en saanut sinne ikinä lähdettyä. En vain osannut olla luotasi poissa. Nyt päätös oli tehtävä. En voi antaa anteeksi sitä kaikkea valhetta, minkäs sen naisen takia teit. Olikohan hän sen arvoinen, että olemme nyt erossa. Lapsilla ei ole enää ehjää perhettä, eikä meillä toisiamme. Onko hän tukenasi nyt? Toivon, että älyää pysyä poissa. Ja toivon, että sinä älyät sen myös. Meillä olisi vielä mahdollisuutemme, jos annat. Jos vain sanoisit, että haluat. Olen niin heikkona sinuun, että jos voisit kertoa minulle, että vain minä merkitsen sinulle jotain, antaisin anteeksi. Jos vain pyytäisit anteeksi, palaisin. Jos todella tarkoittaisit sitä.

Nyt elämme arkea, mitä monet elävät, mutta minulle se vain on vielä niin hankalaa. Kaipaan sinua mielettömästi. Sinua ennen tätä kaikkea paskaa, mitä niskaamme saimme.
Lapset ovat nyt luonasi. Saan heidät taas maanantaina. Siihen asti en osaa kuin itkeä. Ikävääni lapsiin, ikävääni sinuun. Vaikka olet satuttanut minua pahimmalla mahdollisella tavalla, loukannut ja nöyryyttänyt, ikävöin sinua silti. En voi olla palaamatta aikaan, kun rakastimme. Ei ollut maailmassa ketään muuta kuin me, kun olimme yhdessä.
En osaa päästää irti. Enkä osaa olla vihaamatta sitä naista. Ajatukseni karkaa kokoajan, joka päivä, joka hetki siihen naiseen..siihen toiseen naiseen! Kysyn kokoajan miksi, saamatta siihen vastausta. Viette salaisuutenne hautaan asti, mitä se sitten ikinä olikin. Ylpeytesi ei anna periksi myöntää koko asiaa. Kiellät hänet kokoajan. Mitään ei ole tapahtunut, sanot. Se on vain kaveri. Vaan kun tuossa on jo liikaa valhetta minulle. Ei minun tarvitsekaan tietää enempää minkä asteinen suhteenne ollut. Riittää että se oli. Ja se oli valehtelemisen arvoinen. Vieläköhän puhelimessasi on hänen nimenään St1 ja työpuhelimena Stp, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin. St1 on jätteestä tehtyä polttoainetta. Se sopiikin sille naiselle ihan loistavasti, jos saan olla sarkastinen. Kai sen voi minulle tässä tilanteessa suoda. Minulla kaverit on ihan omilla nimillään puhelimessani ja niille voin vastata ja soittaa muualtakin kun nurkan takaa. Hitsi kun tekee kipeää ajatella, miten uhrasit työaikaasikin siihen hillittömään viestittelyyn. Illalla kun ei voinut ihan niin tiiviisti näpytellä. Aika monta viestiä päivässä ehti vaihtaa omistajaa. Laskeskelin tuossa aikani kuluksi yksi päivä. Luoja tietää sisällöstä. Ja sinä. Ja St1.

Ja siitä huolimatta jaksan itkeä ikävääni joka päivä ja joka yö. Voimat alkaa olla aika vähissä. Ystäväni ovat sanoneet, että tulee aika kun helpottaa. Kai siihen on uskottava. Että on edes jotain mihin uskoa. Kaikki muu on revitty rikki sielua myöten!

Rakastan Sinua, en osaa muutakaan. Olisi niin helppoa, jos en rakastaisi.