Katkeruus on perisynti

velkajärjestelyni alkoi 3 vuotta 4 kuukautta sitten. Siihen pääseminen ei ollut mikään helppo suoritus. Ehkä järjettömin vaade oli, että sinulla pitää olla vakituinen työ ja vakituiset tulot. No joo, olen juuri tehnyt konkurssin ja ongelma aika pitkälle on sen vakituisen rahan puuttuminen! Kohdallani kuitenkin kävi niinkin onnellisesti, että sain sen vakityön ja pääsin pitkän hakemusprosessin ja piiiitkän käsittelyn ja paperisodan jälkeen velkajärjestelyyn. Tämän kuun lopussa aika on loppu ja alkaa loppuselvittely. Onko velkojat vailla lisäsuorituksia jne. En itseasiassa edes tiedä mitä nyt on vastassa. Olen varannut ajan selvittelijälle ja sitten kai se alkaa selviämään. Kuitit, menot, tulot on tallessa ja kaikki mitä järjestelyn aikana on tapahtunut. Orjallisen tarkasti olen järjestelyä toteuttanut ja näinollen mitään yllätyksiä ei pitäisi tulla. Mitä piti tämä 3v4kk sisällään..

Tiukkaa taloutta pääsääntöisesti. Kuukausierät järjestelyyn ovat olleet todella suuret, vaikkakin kokonaisuudessaan velkojille jäävä osuus on pieni alkuvelkaan verrattuna. Joka kuukausi olen palkkapäivänä siirtänyt suoraveloituksena velkajärjestytilille sinne määrätyn osuuden. Tämä on vähentänyt tuskaani sen suhteen, etten ole edes ehtinyt nähdä rahaa, joten olen yrittänyt olla miettimättä edes sen olemassaoloa. Lopuilla oli tultava toimeen ja olen tullutkin. Ja olen ollut onnellinen, että asiat ovat järjestyneet. Mutta en ole mikään superihminen, heikot hetket on minullakin. Yksi jäi elävästi mieleen. Oli alkutalvi ja kolmella lapsistani oli jääneet pieneksi niin luistimet kuin monotkin. Etsin kirppikset ja kyselin tutut, joilla on lapsia, olisiko mahdollisesti heiltä pieneksi jääneitä. Ei tuottanut tulosta, joten oli lähdettävä kaupunkiin. Järkytyin hintatasosta ja minun oli myönnettävä, että rahani riittävät vain yhden hankintoihin. Laskiessa ja miettiessä ensimmäinen ilmoitti, että ei äiti haittaa, hän voi mennä sen talven pienilläkin, vähäistä kun on käyttö loppujaan. Tämän ilmoittaessa näin sanoi toinenkin. Kolmannen tilanne oli huonoin ja hänelle oli pakko investoida uudet. Tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi, kun en voi tarjota lapsille perustarpeita. Mielessäni pyöri ne koulun liikuntatunnit, kuinka hankalaa ja kivuliasta pienillä luistimilla esimerkiksi on mennä. Itku kangersi kurkkua jo siinä vaiheessa, mutta sain pidätettyä ja esitettyä lapsille vahvaa äitiä. Sitten vastaani tuli joukko sukulaisia. Toinen sukulainen oli ostanut toisen sukulaisen lapselle kaiken tarvittavan. Kädet oli täynnä urheilu- ja vaateliikkeiden kasseja. Pieni innostui kun näki meidät ja juoksi kertomaan karkkipussi kädessään mitä kaikkea ihanaa on tädiltä saanut ja että seuraavaksi lähtevät syömään ennenkin siirtyvät Ikeaan. Minähän olin jo lapsille lähtiessä sanonut, että kaupungissa emme voi käydä syömässä, se on tällä porukalla aika iso menoerä ja sillä rahalla tehdään parin päivän ruuat kotona. Siinä vaiheessa kun vilkaisin lapsiani ja heidän ilmeitään, en enää voinut pidätellä. Oli lähdettävä äkkiä pois, ettei kukaan tajuaisi katkeruuttani ja tuskaani. Pyörähdin kantapäilläni ja yritin rauhoittaa itkuni. Lapset juoksivat perässäni ja vaikka eivät itkuani ehtineet tajutakaan, niin tottahan he ymmärsivät. Sanoivat, että eiköhän meillä äiti jo ole kaikki tarvittava, lähdetään kotiin.

No, tuo nyt oli vain yksi päivä, joka jäi katkerana mieleeni ja oli ehkä niitä kipeimpiä päiviä. Lopputulos oli ihan onnellinen ja löysin lopuillekin  lapsille sille talvea sopivat menopelit kirppikseltä. Menin sen jälkeen peilin eteen ja sanoin itselleni, että älä koskaan ikinä ole kateellinen tai tule katkeraksi, ymmärrätkö perkele! Jotkut ihmissuhteet harmittavat todella paljon, joiden oletan juontavat juurensa näihin velkasotkuihin. Ehkä sain suvun mustan lampaan leiman, ehkä jotain muuta. Mutta olen luvannut olemaan katkeroitumatta, kaikillahan on oma vapautensa valita haluaako enää olla tekemisissä ollenkaan, vähän vai entiseen tapaan. Ei ketään voi pakottaa tykkäämään tai edes hyväksymään. Toivottavasti he tietävät, että olen pahoillani aiheuttamastani huolesta ja murheesta tai pahimmassa tapauksessa suurimmalta osin maksamattomista veloista, joita yritän parhaani mukaan hoitaa loppuelämäni ajan. Kaikkeni ja todellakin ihan kaikkeni yritin pelastaakseni yritykseni ja selvitäkseni kaikesta.

Olen tavattoman ylpeä lapsistani. He kaikki tietävät rahan arvon ja eivät koskaan vaadi minulta enempää kuin on tarpeen. Ovat aina auttaneet ikätasonsa mukaan kotitöissä, eivätkä ole vaatineet edes viikkorahaa. Hankintoja tehdään yhdessä tarpeen mukaan ja rahaa annetaan samalla periaatteella. Vaatteet kelpaavat mitkä vaan, kunhan on vaatteet. Tarkoitan, että kenkien ei tarvitse olla nuorison viimeistä huutoa ja maksaa merkeistä. Hyvin pukeutuneita ovat ilman niitäkin. Loma, kunhan se vietetään yhdessä, kelpaa missä vaan. Elämyksiä on monenlaisia. Ei sitä ennen velkajärjestelyäkään ollut tuhlata asti, pienyrittäjähän olin. Joskus heikkona hetkenä mietin, että haluaisin tarjota heille enemmän. Käydä ehkä joskus vaikka lomareissulla koko perheellä ulkomailla, mutta se ei kertakaikkiaan ole ollut mahdollista. Mistäpä tuota tietää, jos vaikka joskus ei ihan kokoaika tarvitsisi elää kädestä suuhun ja jäisi vaikka säästöönkin ja voisi sitten toteuttaa jotain ylimääräistä, kuten isomman lomareissun.

Oli miten oli, minä olen maailman onnellisin nainen. Nyt kun vielä löysin unelmiensa kodin, niin se kruunasi kaiken. Ja niin hassua kuin se onkin, tämä ihanuus on halvempi kaikkine kustannuksineen kuin edellinen. Eli mitä minulla on? Minulla on fiksut ja ihanat lapset, maailman huomaavaisin ja rakastavin mies, rauhoittava ja kaunis koti sekä aivan mielettömän ihania ihmisiä ympärilläni. Rahaa on niin, että pärjäämme hyvin, kun ei ala hurjimaan. Mielestäni siis riittävästi ja joka kuukausi on pärjätty. Yllätyksien tullessa tulee notkahdus, koska säästöjä ei ole, mutta niinpä vaan niistäkin on selvitty. Velkajärjestelyhän muuten lasketaan niin, että rahaa ei kuulu jäädä yli säästää asti ja jos jostain syystä jää, niin on se tilitettävä velkojille. Kaikki ylimenevä lasketaan ylimääräiseksi ja on tilitettävä, mutta jos tulot tippuvat, niin se on oma kipeä. Ihan oikeudenmukaiselta se ei aina tunnu, mutta tämä on määräys.

Viestini otsikko siis, katkeruus on perisynti, olisi toteutuessaan pahinta mitä voisin itselleni nyt tehdä. Romuttaisin sillä kaiken hyvän mitä ympärilläni on! Olen sanonut sata kertaa aiemminkin, että onnellisuus koostuu pienistä asioista ja niistä pitää osata nauttia tai elämässä ei ole mitään järkeä. Tai on, mutta et tajua, mitä kaikkea hyvää sinulla on ympärilläsi, jos keskityt vain negatiivisiin asioihin ja murehdit niitä. En tiedä onko tämä joku naisten juttu, mutta välillä tarvitsee romahtaa ja sitten kun siitä pyöriskelystä taas saa silmänsä auki, niin minä ainakin annan ruoskaa itselleni siitä miten hölmö taas olinkaan, kun en tajua. Katso nainen ympärillesi!! Ja valtakunnassa kaikki hyvin ❤️

Ja minä elän! Nautin jokaisesta hetkestä mitä elämä minulle tarjoaa. Lapset ovat vain joka toinen viikko luonani, mutta sitä suuremmalla syyllä nautin joka ikisestä sekunnista heidän luonani ollessa. Mutta nyt vuosien jälkeen olen oppinut nauttimaan myös viikoista, kun he ovat isällään ja hetkistä vain itselleni ja parisuhteelle. Tässä on puolensa, kun vaan antaa sille mahdollisuuden.

Kenellekään ei anneta suurempaa taakkaa, kun mitä jaksaa kantamaan. Haluan uskoa näin. Minä kannan virheeni ja taakkani ja olen selvinnyt niistä. Elämä on ihmisen parasta aikaa! (Tulikohan nyt varastettua jonkun laini), mutta näin se on, ei sitä käy kieltäminen, kun osaa vaan nauttia siitä mitä se tarjoaa, ylä- ja alamäkineen.

Uskoako vai ei?

Moni meistä ei myönnä uskovansa Jumalaan tai ylipäätään mihinkään korkeampaan voimaan. En itsekään myönnä olevani harras uskovainen. Siitä huolimatta huomaan monesti juttelevani jollekin, toivoakseni - kiittäkseni. Syitä on ollut monia.

Tuli mieleeni alkaa kirjoittamaan tätä, kun tuttu samalla kylällä tarvitsee apua parantuakseen kamalasta sairaudesta ja uskon, että suurin osa koko meidän pienestä kylästä on liittänyt kätensä yhteen rukoillakseen tämän ihmisen ja koko hänen perheensä puolesta. En tätä ihmistä itse juurikaan tunne, moikkaan kyllä, jos kylällä törmätään, kaikkihan täällä toisensa tuntee.

Vaikka ei tunnistakaan olevansa uskovainen, hädän hetkellä haluamme uskoa johonkin ja silloin yleensä saamme voimamme taivaasta. Silloin on hetki liittää kätensä yhteen ja rukoilla. Haluamme uskoa. Haluamme, että voimme puhua jollekin. Haluamme luottaa, että joku korkeampi voima tekee lopullisen ja oikean päätöksen kohtalostamme. Aina se lopputulos ei miellytä, mutta minä haluan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa. Jos lopputulos ei miellytä, syytämme silti Jumalaa, uskoimme tai emme. Johonkin on turvattava.

Minä rukoilen usein, aikaan tai paikkaan katsomatta, aina kun asia muistuu mieleeni. Joskus asia unohtuu pitkäksikin aikaa, mutta se lie syntilistasta pienimpiä. Viimeksi rukoilin tänään. Tein kotitöitä ja mietin miten onnellinen olenkaan. Kiitin taas kerran siitä, että olen selvinnyt vuodesta 2012. Se, joka blogejani on lukenut, saattaa muistaa mitä silloin tapahtui. Yritykseni kaatui, pitkäaikainen onnellinen avioliittoni kaatui, terveys petti stressistä..kaikki kaatui. Se aika oli varmaan aktiivisinta rukoiluaikaani, kun pyysin voimia selvitäkseni kaikesta. Se oli henkisesti raskainta aikaa elämässäni ja monesti huomasin itkeväni ja rukoilevani apua. Ajatukset harhaili mitä tyhmimmissä ratkaisuissa, mitkä jälkeenpäin nimenomaan tuntuu tyhmille, mutta kun ahdistus on pahimmillaan, tuntuu ettei pakoteitä ole. No, niitä voimia minulle lähetettiin ja olen saanut uuden alun elämälleni. Sain töitä rakastamaltani kotikylältä, pääsin velkajärjestelyyn pitkän prosessin saattelemana, löysin taas rakkauden, vaikken enää siihen uskonutkaan.

Näistä kaikista muistin taas tänään kiittää. Ei keskustelut yläkertaan tarvitse aina niin vakavia olla. Minullakin se monesti on vain keskustelua (tosin aika yksipuolista sellaista), kunhan kerron kuulumisia ja terveisiä. Kiitän läheisistäni ja elämästäni, toivon ihmisille voimia selvitä elämän karikoista, oli ne isoja tai pieniä. Suuruuden määrittelee jokainen itse ja jokaisella on oma ristinsä kannettavana. Toiselle pienikin asia voi olla suuri ja ne, jotka ovat kohdanneet elämän julmimmillaan, eivät hätkähdä pienistä ylämäistä. Ketään ei pidä käydä väheksymään, kun emme todella tiedä, mitä hän läpikäy ja millä mittakaavalla. Vertauksena esimerkiksi se, että minulle vuoden 2012 tapahtuman olivat todella, todella raskaita, mutta jos samaan aikaan joku läheisistäni, vaikka lapsistani, olisi sairastunut vakavasti, ei niillä muilla asioilla olisi ollut varmaan enää mitään merkitystä.

Pielavedellä vietettiin Muikkuvestivaaleja viime lauantaina ja sille päivälle povattiin kurjinta säätä koko viikolla. Vettä piti sataa aamusta iltaan ukkosen saattelemana. Rukoilin edellisenä yönä tyyliin näin: "Rakas Jumala. Olemme tehneet valtavan työn talkoovoimin järjestääksemme mukavan päivän kaikille. Anna meille edes kohtuullinen sää kiitokseksi kaikesta työstä..muuten kaiken pitäisi olla ok." No en tiedä mikä ihme tapahtui, mutta lauantai oli viikon paras päivä. Puolipilvistä, ei liian kuuma, että jaksoi touhuta koko päivän, eikä sateesta tietoakaan. Kymmenen kilometrin säteellä kaikkialla muualla satoi..mutta ei Pielavedellä! Muistin kiittää, pitkin päivää! En tiedä otanko säävastaavan pestiä vastaan ensi vuonna. Oli muuten sen verran stressaava homma valvoa kaksi viikkoa ja kytätä forecaa!
Ja ei rukousten tarvitse aina niin vakavia olla. Eilen ja tänään, kun olen rukoillut tämän Pielaveden ihmisen puolesta, on se mennyt suurinpiirtein näin: "Rakas Jumala. Minulla kun tuntuu olevan ilmeisen hyvät välit sinne yläkertaan, niin tohtisinko pyytää yhtä todella suurta palvelusta...." Sanomani siis on, ei se ole niin vaikeaa. Rukoilu ei katso aikaa eikä paikkaa. Tuntuu helpottavalle silloin tällöin purkaa tunteitaan jollekin, jonnekin ja uskon, että kyllä kuunnellaan. Ja se uskonko siihen, että kuunnellaan, on ihan itsestäni kiinni. Minä ainakin haluan uskoa, koska se on helpottavaa, kun ei aina jaksa tuntojaan tänne blogiinkaan kirjoittaa. Tämähän vaikeimpina aikoina oli juurikin se paikka, mihin pahaa oloani purin. Kirjoittaminen helpotti. Nyt on kaikki ollut niin hyvin, ettei ole ollut tarvetta kirjoittamiselle.

En tiedä mitä niin hyvää olen tässä tai edellisessä elämässäni tehnyt, koska olen saavuttanut tällaisen onnellisuuden kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Mutta vastoinkäymiset kuuluu elämään. Ne tekevät meistä juuri sellaisen kun olemme ja vahvistaa meitä ihmisinä. Vaikka sillä hetkellä ei siltä tuntuisikaan. Tunnen suurta surua ja ahdistusta niistä asioista, mitä olen itse kokenut ja mitä näen matkan varrella monen käyvän läpi. Heille voin vain sanoa, että luottakaa ja olkaa vahvoja. Asiat järjestyy kyllä aikanaan tavalla tai toisella. Karikot on ylitettävä, vaikka ne olisi miten korkeita. Jos tarvitsee sulkea ovia takanaan, niin ole rohkea ja sulje. Uusia avautuu kyllä, kun antaa niille mahdollisuuden.

Olen näitä omia karikoitani vastaan taistellut nuoruudesta lähtien ja nyt vasta ymmärrän niiden tarkoituksen. Vaikka se kasvamisprosessi ei varsinkaan silloin nuoruudessakaan ollut läheisilleni mitä helpoin. En voi tarpeeksi kiittää äitiäni, joka on aina jaksanut olla vierelläni tukemassa, nuorempana ja vanhempana. Odottaa varmaan vieläkin aikuistumistani. Me olemme juuri sitä, miten elämä on meitä kasvattanut. Jos en olisi esimerkiksi silloin nuorempana tehnyt mitä tein, en usko että olisin niin hyvä nykyisessä työssäni. Jos en olisi käynyt läpi 8-vuotista yrittäjätaivaltani, en olisi se mitä nyt olen, enkä olisi edes saanut nykyistä työtäni. Jos en olisi läpikäynyt silloista avioliittoani ja kokenut sen menettämistä, en osaisi arvostaa nykyistä suhdettani ja vaalia sitä rakkautta mitä saan ja osata näyttää aidosti omaani. Liiton hajoamisen jälkeen sitä tuli varovaiseksi ja ehkä vähän kylmäksikin. Piti huolen siitä, ettei kukaan pääse liian lähelle, mutta nyt vuosien jälkeen sitä alkaa pikkuhiljaa taas luottamaan ja uskaltaa ihan aikuisten oikeasti rakastaa. Taisi vakka löytää kantensa luulen. Ei tässä maailmassa ehkä montaa ole, joka minun kanssani pärjäisi ja vieläpä rakastaa minua tällaisena kuin olen. Tästäkin olen muistanut kiittää monet kerrat, miten asiat loppujen lopuksi loksahtelivat paikoilleen pienistä alkuhämmennyksistä huolimatta. Olen onnellinen, nyt uskallan myöntää sen!

Ystävät hyvät. Nauttikaa elämästä, niistä pienistäkin hetkestä. Elämä voi kääntyä päälaelleen hetkessä ja silloin on myöhäistä katua elämätöntä elämää. Nyt on aika elää ja näyttää läheisilleen kuinka heitä rakastaa. Itse olen ohjenuoranani pitänyt, että älä koskaan mene nukkumaan vihaisena. No ei se nyt ihan aina toteudu, mutta siihen on hyvä pyrkiä! Ja kohtele toisia, kuten haluat itseäsikin kohdeltavan..toimii aika monessa tilanteessa, kun miettii mitä pitäisi tehdä. Ja jotta saadaan kaikki elämän tärkeät teesit tähän..hmm..aika uskonnolliseen kirjoitukseen koottua, niin kehotan vielä lukemaan Paavalin ensimmäisen kirjeen korinttilaisille, jonka tärkeimmät kohdat ovat:

• Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. (1 Kor. 13:1)
• Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. (1 Kor. 13:4-7)
• Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. (1 Kor. 13:13)

Näillä saatesanoilla toivoisin, että jokainen ristisi kätensä ja lähettäisi toiveensa, että tämän Pielaveden tuttavamme, puolison, isän ja kohta ukin todella pitkä taistelu syöpää vastaan kääntyisi jo voitoksi ja elämä alkaisi näyttämään parhaita puoliaan. Epätietoisuus ja odotus on pahinta kaikista ja nyt jo soisimme elämän alkaa uudestaan, sen hän ja hänen perheensä on todella ansainnut. Voimia heille taisteluun, me muut emme voi kun rukoilla <3 br="">

Elämän suuret muutokset

Elämä voi muuttua hetkessä, jos on rohkeutta antaa sen muuttua ja on itse valmis muutokseen. Minun kohdallani näitä muutoksia on nyt 2 vuoden sisällä ollut ihan roppakaupalla. Tätä voi kai kutsua jo elämänmuutokseksi.

Yksi elämäni suurimpia päätöksiä oli ero miehestäni. Heinäkuussa tulee 2 vuotta siitä, kun asumusero astui voimaan. Aika on mennyt hirveän nopeasti ja vaikka aika on pitkä, kipuilen erosta vieläkin ajoittain. Edelleen nousee tunteet pintaan, kun muistaa miten kamalan raskas eroaika oli. Ei siitä uskonut selviävänsä. Arki on kuitenkin lähtenyt rullaamaan ja nyt on jo huomattavasti helpompi hengitellä.

En tiedä onko sattumaa vai linkittyykö nämä kaksi asiaa toisiinsa, mutta samoihin aikoihin, kun liitto alkoi olla lopuillaan, romahti yrityksen tilanne. Suuria ylä- ja alamäkiä oli jo tosin ennen sitä. Yksi iso ja raskas ylämäki oli vastassa 2007, kun laajensin kauppaa Iisalmeen ja aloitus ei mennytkään suunnitellusti. Siitä notkahduksesta selvittiin juuri siihen kuilun reunalle takaisin vuosien saatissa, kun tuli 2011 notkahdus.
Ei voi sanoa, että olisi jäänyt yrityksen puutteesta kiinni. Yritimme kaikkemme koko henkilökunnan voimin, että saisimme ZaZasin takaisin jaloilleen, mutta tilanne kehittyi vain huonompaan suuntaan. Loppujen lopuksi tämä hirveä alkuvuosi teki viimeisen silauksen. Nyt on vain yksinkertaisesti myönnettävä, että on tullut niin korkea seinä vastaan, että yritin mitä tahansa, niin en selviä siitä! Minulla ei henkilökohtaisesti ole enää mitään mahdollisuuksia jatkaa yritystä. Köysi on ollut niin kireällä kurkulla parin viimeisen vuoden ajan ja se on käsittämätöntä mitä kaikkea niin kauhea stressi saa aikaan kropassa. Näiden kaikkien syiden takia tein sen ainoan ja mahdollisen valinnan. Yritys on alasajettava ja pian. ZaZas Lastenvaateliike on viimeisen päivän minun nimissäni 25.5.2013.

Voin kertoa, että päätös ei ollut helppo. Olen rakentanut ZaZasia sydämellä kahdeksan vuoden ajan. Siinä on niin paljon hyvää! Rakastin työtäni ja asiakkaitani. Joka aamu oli ihanaa mennä töihin, keksiä uusia ideoita ja tehdä vaan työtään mistä pitää. Mutta viimeiset ajat oli paha olla. Aamulla ei olisi halunnut herätä, töihin ei olisi halunnut lähteä, kun ahdisti. Laskupino kasvoi ja ne alkoi olla joka yö mielessä ja unet jäi katkonaisiksi. Se on aika ahdistava tunne, kun tajuaa, että työstä on hävinnyt se tekemisen riemu ja mielekkyys. Tilalle on tullut pelko ja ahdistus. Tilanteen kiristyminen ei vain enää anna minulle mahdollisuutta jatkaa. En pääse enää aloittamaan puhtaalta pöydältä.

Hyvä uutinen on, että ZaZasille on halukas jatkaja. Asiakkaan näkökannasta mikään ei juurikaan muutu. ZaZas jatkaa samalla nimellä ja samalla konseptilla. Kanta-asiakkuudet säilyvät ja kauppa Pielavedellä ennallaan, samoin verkkokauppa. Näiden muutosten vuoksi tämä välivaihe on tietenkin vähän huono, mutta onneksi vain pari kuukautta. Kesätavaraa ei tule, mutta uusi yrittäjä aloittaa täydellä teholla 1.8.2013, jolloin tavaraa tulee taas normaalisti.

Uusi yrittäjä pääsee aloittamaan toiminnan puhtaalta pöydältä ja uskon hänellä olevan kaikki mahdollisuudet lastenvaatekaupan pitämiseen Pielavedellä. Täällä onkin aivan ihana ja uskollinen asiakaskunta, jonka puolesta olen huojentunut, että heille pystytään jatkossakin tarjoamaan lastenvaatteet omalta kylältä. Meidän pitää muistaa, että vain palveluja käyttämällä palvelut säilyvät!

Uusi yrittäjä on tuttu ja turvallinen, paras asiantuntija ja asiakaspalvelija mikä tähän olisi voinut löytyä. Nimikin selviää teille ihan pian ;) Ja varmasti minäkin tulen aina tavalla tai toisella olemaan mukana toiminnassa, myös myyjänä auttamassa, kun sitä apua tarvitaan. Olen erittäin huojentunut, ettei ZaZas lopu kokonaan. Se valtava työ, mitä sen eteen on tehty, jatkuu. Olen iloinen uuden yrittäjän puolesta ja tunnen samalla suurta kiitollisuutta hänen päätöksestään.

No mutta..minun osaltani tämä ovi on suljettava. Uskon vahvasti siihen (on vähän pakko), että kun on rohkeutta sulkea ovi perässään, aukeaa monta uutta edessä. Ja juurikin näin minun kohdallani nyt kävi. Nopeammin kuin osasin kuvitellakaan.

Kirjoitin elämäni ensimmäisen CV:n ja pääsin haastatteluun, joka pidettiin eilen. Haastattelu oli klo 18. Yhdeksän jälkeen puhelimeni soi ja minua pyydettiin aukaisemaan alaovi (asun kerrostalossa). Saunan raikkaana ja erittäin hämmentyneenä kipittelin kylpytakissani (niin juuri SIINÄ kylpytakissa) aukaisemaan alaovea. Hallituksen puheenjohtaja ja kunnanjohtaja oli vastassa kukkakimpin kanssa. Minut oli valittu Pielaveden Monitaitoset ry:n toiminnanjohtajaksi! Ja jotta odottavan aika ei olisi niin pitkä, he halusivat tuoda minulle ilouutisen heti samana iltana. Työ on haastava, mutta innostava ja täynnä mahdollisuuksia. Erityisen iloinen olen siitä, että sain töitä rakastamastani kunnasta - Pielavedeltä.

ZaZasista luopuminen on raskasta, mutta se, että pääsen tarttumaan uuteen vaativaan työhön heti, auttaa tässä vaiheessa jonkin verran ja se, että ZaZas jatkuu ja saan olla mukana jatkossakin mahdollisuuksien mukaan. Olen itkenyt silmät päästäni ja tuntenut niin suurta epäonnistumisen tunnetta yrityksen tilanteesta. Olen ollut todella masentunut ja epätoivoinen. Mutta sitten ymmärsin, kun ystävät ja lähimmäisenikin hieman potkivat: Tämä kaikki on vain materiaa. Tulen maksamaan todennäköisesti loppuikäni oppirahoja ajastani yrittäjänä, mutta uskokaa tai älkää, päivääkään en vaihtaisi pois. Olen saanut tältä yrittäjäajalta niin paljon, ettei sitä voi millään rahalla mitata. Olen yrittänyt kääntää tätä epäonnistumistani voitoksi ja niin kauan kun uskon siihen itse, kaikki on ihan hyvin. Voihan siihen olotilaan toki jäädä rypemäänkin, mutta ketä se hyödyttää? Minä en siihen suostu. Piste.

Asiat pitää laittaa puntariin ja huomata miten paljon elämässä on asioita, joista saa olla onnellinen. Olen aikaisemmissakin blogeissa puhunut niistä arjen pienistä onnellisuuksista, mutta nyt puhun noista isoimmista. Minulla on perusasiat kunnossa. Lapset ovat terveitä, ruokaa on pöydässä ja katto pään päällä. Ylimääräiseen ei ole varaa, mutta ei tarvitsekaan. Jos yksikään lapsistani sairastuisi vakavasti, ei millään muulla olisi enää mitään merkitystä. Terveyttä ei saa millään rahalla takaisin, yrityksen kaatumisesta lie selviää. Näillä eväillä aioin pärjätä velkataakasta huolimatta ja olla onnellinen siitä mitä minulla on.

Jotta ei menisi liian tunteelliseksi, niin paljastampa pikku jutun tähän loppuun. Kylpytakista, joka yllä otin vastaan nämä arvovieraat (jotka eivät onneksi sentään olleet kovat kaulassa) on tullut ystäväpiirissä jo käsite. Se on "vähän" reikäinen ja kulahtanut, mutta palvelee tarpeitani vielä oikein hyvin ja on yksinkertaisesti vaan niin mukava. Ensimmäistä kertaa tunsin suurta häpeää se ylläni, ottaessani vastaan onnitteluja alaovella. Tästä syystä keskustelessani vielä illalla kunnanjohtajan kanssa facebookissa, pyysin anteeksi epäsopivaa pukeutumistani. Lohdullinen kommentti tuli, että asu oli oikein hyvä ja sointui oivasti yhteen kukkakimpun värien kanssa. Tämä kommentti häivytti häpeääni siinä määrin, että lupaan rakkaat ystäväni, en hävitä tätä muotikappaletta seuraavaankaan 10 vuoteen. On se kuitenkin Adidas..aito!

Aurinkoista kesää! Olkaa rohkeita ja reippaita. Niillä eväillä mennään, mitä Luoja on meille antanut ja pärjätään varmasti vaikeimmistakin ajoista, kun asenne on kohdillaan!

Tule joulu kultainen..

Voi Luoja, että ärsyttää! Haluaisin olla sellainen, joka piipertää itse tehdä kaikkia jouluaskareita kotiin ja varsinkin kaikille lahjaksi. Omatekoista sitä ja omatekoista tätä! Mutta jos jo pelkkä ajattelu saa stressitason näin pilviin, mitäs sitten se toteutus saisi aikaan. Akuutti stressireaktio ja sairaalareissu! Kaikki tämä ajattelu saa alkunsa, kun nämä kaikki hemmetin opukset vyöryvät postilaatikosta. Jos saisin valita, lakkauttaisin kaikki lehdet joulun ajaksi, etten edes näkisi mitä kaikkea ihqua voisi tänä vuonna omin pikku kätösin väsätä. Ja niin helposti, halvasti ja vaivattomasti! Ei sillä ettenkö osaisi, tottakai MINÄ osaisin, mutta millä ihmeen ajalla näitä kaikkia vallattomia ja ihania ideoita sopisi toteuttaa? Häh, kysynpähän vaan? Ja sitten kun ne kaikki pitäisi vielä saada valmiiksi vähintään yhden illan aikana. Inhoan, että asiat ovat kesken. Tai en välttämättä niinkään niitä itse asioita, vaan niiden tuomaa hetkellistä epäjärjestystä kotiini. Niiden näkeminen ahdistaa. Olen pakkomielteinen järjestyksen ylläpitäjä. Eipä kyllä uskoisi, jos katsoisi meidän naiselliseen toimistoomme! Teini-ikäisen suurin kapina luojan kiitos on tähän asti se, ettei se suostu pitämään huonetta äidin toivomassa järjestyksessä. Hän kuulemma itse viihtyy sen kaaoksen keskellä. (Anteeksi, miten kukaan voi viihtyä niissä oloissa?) Ja kylässä ollessani koitan välttää vasemmalla kädellä  järjestelemistä, etten loukkaisi itse kodin asukkeja. Pyrin tekemään sitä niin, ettei kukaan huomaisi. Pyydän tässä välissä anteeksi, en tee sitä tahallani, aivot vain tuottavat käskyjä, mitä en voi hallita. Kaikilla meillä on vikamme..

Yksi pakkomielleprojektini on myös jokavuotinen joulukorttien teko. Ajatushan siinä on aina tehdä niitä iloisella mielellä yhdessä lasten kanssa. Just joo! Saldo jokaikinen vuosi on noin 60 korttia, joista lapset ovat tehneet 1-5 ja ilmoittaneet sitten käyttävänsä loppuajan johonkin mukavampaan. Siinä se äiti sitten istuu askarteluhelvetin keskellä ja vääntää naama punaisena paperisilpun keskellä kortteja. Lopputulos kyllä varmasti saajan mielestä näyttää siltä, että kyllä, Titan lapsethan ne siellä taas on reippaina touhunneet. Tänä vuonna älysin ottaa sen viinilasin siihen kylkeen, että edes näyttäisi homma mukavalle. Mutta kylläpä sitten kaiken valmistuttua ja kun kaaoksen sai siivottua pois silmistä hymyilytti. Tein sen taas! Luultavasti masentuisin vähintään seuraavaan jouluun asti, jos tämä savotta jäisi tekemättä. Huono omatunto kalvaisi ja valmiita korttejahan en suostu laittamaan. Ja miksikö en, ihmettelee siellä joku! No sitäpä sopii kysyä..niin miksi, hä, miksi??!!

Muistin juuri tänä iltana senkin, että menin möläyttämään tekeväni tänä vuonna ystäville ja sukulaisille leipomuksia ihan itse. (Tämä on siis osa sitä projektia mitä haluaisin olla, mutta en jaksa olla!) Suunnittelin pakkaavani ne kauniisti, omatekoisiin laatikoihin tietenkin (tai parhaassa tapauksessa lasten) ja vieväni ilahduttamaan joulunalusaikaa. No, siitä ei kannata keskustella ilahduttaisiko se oikeasti ketään muuta kuin minua, mutta jokatapauksessa näin oli tarkoitus tapahtua. Ajatuksia sotki vain ja ainoastaan lapsi numero 2:n syntymäpäivät, jotka ovat siis huomenna. Leikkelin näistä joulunalushelvetinlehtien sivuilta parhaat reseptit ja niitä yllättäin kasaantui aika monta. Sitten kun aloin miettiä syntymäpäivätarjoilua, iski se kuuluisa päättämisen vaikeus. Ja jouduin sitten toteuttamaan aika monta luomusta. Ja nyt koko ajatus leipomisesta puolelle suvulle ihan vain antamisen ilosta oksettaa. Eli..en todellakaan tee tänä vuonna enää yhtään kakkua tai mitään muutakaan piperrystä. Lohduttaa ainoastaan se, ettei kukaan tosissaan osannut edes pelätä saavansa minulta mitään omatekoista syötävää.

Tämä saattaa olla iän mukana tuomaa viisautta, lapsilukumäärää tai yläkerran johdatusta, mutta nyt kun jouluun on enää 5 yötä (nielaisu), en ole siivonnut (tai edes ajatellut sitä), leiponut joulujuttuja (tai edes ajatellut sitä) enkä edes laittanut mitään joulua kotiin (hitto, en ole edes ajatellut sitä)! Olen ylen tyytyväinen huomatessani, että joulu tulee ilman tuota kaikkea! Kuusi on ainoa must-juttu mikä pitää olla. Lapset varsinkin olivat huolissaan siitä, ettei tontut tiedä minne lahjat laitetaan, jos kuusta ei ole. Meillä kun on pitkä perinne siitä, että aattoa edeltävänä yönä tontut ovat tuoneet yhdet lahjat kullekin kuusen alle. Illalla sinne viedään raskaantyön raatajille piparia (omatekoisia tietenkin) ja maitoa, että jaksavat painaa koko yön miljardien lasten luona. Sinne osaa fiksut tontut aina jättää jotain, mistä riittää puuhaa koko päiväksi, niin ei illan pääjehun odottaminen olisi niin tuskaista! Aamulla alkaa jo varhain jännittävä suhina, kun eivät tiedä onko kello jo sen verran, että olisi sopivaa nousta.

Teeveestä tulee joka vuosi samat ihanat lastenohjelmat ja äiti saa keitellä riisipuuroa rauhassa ja nauttia kiireettömyydestä. Ei ole kovin kauaa siitä, kun tajusin rakastavani joulua ja sen herkkää tunnelmaa. Saa olla rakkaitten kanssa tekemättä oikeastaan yhtään mitään ja näin yrittäjän näkökannasta katsottuna en yhtään valita tänäkään vuonna 4 päivän vapaista. Ja antaminen ja sen tuoma ilo on parhautta. Vaikka ne ei tänäkään vuonna ole niitä omatekoisia, niin olen silti jokaisen lahjan ajatuksella valinnut. Ja voipi tosiaan olla, että se tuo huomattavasti enemmän iloa niin saajalle kuin antajallekin, kuin se omatekoinen..tässä tapauksessa ;)

Rakkaudellista jounaikaa kaikille!

Vain elämää

Kynttilöitä kaikkialla, lasi punaviiniä..hiljaisuus, josta en osaa vieläkään nauttia. Joka toinen viikko on edelleen ylityöllistetty, mutta silti vaikka kuinka työntää päivät täyteen ohjelmaa jää tämä hiljainen yksinäinen hetki. Nämä sunnuntait ovat ehkä pahimpia, kun on koko päivä täytettävänä, eikä normaali päivätyötä apuna.
Lapset on jo koululaisia. Ennenkuin huomaankaan tulee aika, jolloin ne eivät muutenkaan olisi kotona. Tulee kaverit ja omat menot, kai sitä viimeistään sitten osaa paremmalla oamllatunnolla nauttia tästä monen niin hehkuttamasta hiljaisuudesta ja omasta ajasta. Kyllä minä oikeasti yritän, mutta minua ei vaan ole tehty yksinolijaksi. Kaipaan ihmisiä ympärilleni.

Blogin otsikko tuli Vain elämää-sarjasta. Mieleen painui Jonne Aaronin sanat, jotka olen kuullut omasta suustani vain hetki sitten. Hän sanoi, että on kadottanut elämänilon. Niin kauhealta kun se kuulostaakin. Mutta kauheaa se on ollut huomatakin. Olen aina ollut eteenpäinpyrkivä, optimistinen ja sosiaalinen (jopa ylisosiaalinen) ihminen. Mennyt nyrkkiä pöytään lyöden vaikka läpi harmaan kiven, Ja siitä minut varsinkin yrittäjäpiirissä tunnetaankin. Sitkeä kuin perkele! Nyt ei vain jaksa..ei kertakaikkiaan jaksa. Itseasiassa kuvailisin tätä tunnetta sanalla pelottava. En oikein tunnista itseäni, olo tuntuu jokseenkin lamaantuneelle. Välillä, kun yrittää puhua, ei saakaan sanottua mitään. Ei vaan saa itsestään irti mitään. Hauskaa tässä on se (onneksi osaan vielä nauraa itselleni), että joskus kun tuntee tarvetta puhua, mutta ei ole tallessa sitä ulosantia mitä normaalisti, tulee möläyteltyä kaikkea tosi typerää. Olo on sen jälkeen aika tyhmä..turha kai sitä hölmöyttään on käydä enää selittelemään. Tekee tilanteen vieläkin pahemmaksi. Eikai siinä auta kun poistua vihellellen taka-alalle ja toivoa, että maa nielisi. Optimismia on sen verran jäljellä, että uskon todella tämän olevan väliaikaista. Tällä hetkellä tässä uudessa elämässä vain on niin paljon opeteltavaa, että vaatii aikansa päästä tasapainoon. Mutta joo, ymmärrän siis täysin mitä Jonne tarkoitti. Yhtäläisyyttähän meillä ei mielestäni ole kuin pitkän parisuhteen päättyminen. Ja se on kieltämättä mullistanut koko maailman. On joutunut opettelemaan uudestaan aika monta asiaa. Niinhän se laulukin sanoo: Helpompaa tää kaikki olla vois, jos meitä vielä kaksi täällä ois jne..

Tuosta tulikin mieleeni, kun olen harmitellut aina, miksi suvun musikaalisuus on hypännyt juuri minun yli. Pikkuveljeni ovat kummatkin todella musikaalisia, mutta minä en saa kitarasta yhtä säveltä soimaan! No eräs ystäväni heitti tässä viime viikolla, että sinä osaat kuunnella musiikkia. Se oli tarkoitettu ehkä vähän toisella lailla, mutta jäin miettimään asiaa. Todellakin osaan kuunnella musiikkia! Nautin kaikenlaisesta musiikista äärettömästi ja saan niistä ihan mielettömästi irti. Suuria tunteita laidasta laitaan! Ja elämästähän ne useimmat biisit kertoo. Jokapäiväisestä elämästä, johon suurena asiana kuuluu suosituin aihe sanoituksissa eli rakkaus, sen onni ja vaikeus jne. Niihin on helppo samaistua kenen tahansa, koska jokainen tuntee niitä samoja asioita päivittäin. Vai voitko väittää, että et ole koskaan ajatellut, että tuo laulu kertoo niin sinusta!
Ihailen ihmisiä, jotka osaa tehdä musiikkia ja purkaa tunteitaan niihin mielettömiin sanoituksiin ja sävellyksiin. Kuten esimerkiksi juurikin tämä Jonne Aaron. Mahtava sanoittaja/säveltäjä. Hieno tapa ilmaista itseään! Ja varmaan aika vapauttavaa. Kadehdittava taito!

Mutta palaten hieman takaisin. Mitä minä sitten oikein haluan? En halua olla yksin, mutten juuri nyt halua parisuhteeseenkaan. Ei ole sen aika vielä. Mutta kaipaan valtavasti lähelläoloa. Sitä, että saa vain olla toisen sylissä, sitä kun toinen pitää kiinni. Ja onhan se rakastaminenkin ihanaa. Tunnen välillä tukehtuvani, kun en saa antaa itsestäni sitä kaikkea rakkautta jollekin. Minulla on ihan valtavasti annettavaa sitten kun sen aika on. Toivottavasti en tukehduta sitä ihmistä sitten siihen sydämen muotoiseen kuplaan. Ikuinen romantikko, minkäs sille voi! Vaikka sen aika ei olekaan vielä ehkä pitkään aikaan, niin uskon että sekin aika vielä joskus tulee. Tosiasiahan on se, etten usko haluavani olla yksin loppuikääni, vaikka se elämäni suuri rakkaus menikin ja epäonnistuin siinä. Realistisesti ajateltuna, olenhan vasta..öö..kolmekymppinen...vai paljoko se oli? No kuka niitä enää laskee :)

Kun sulkee yhden oven takanaan, avautuu monta uutta. Ja se kyllä pitää täysin paikkaansa. Yli vuoden surin hajonnutta liittoani ja kun vihdoin ryhdistäydyin ja sain silmäni auki olen tavannut ja saanut elämääni uusia aivan mielettömän ihania ihmisiä. Nyt kun tapaan heitä ja näitä vuosia mukana olleita ystäviäni, lähinnä niillä viikoilla, kun lapseni ovat isällään, voin heittäytyä täysin näille ihmissuhteille ilman huonoa omatuntoa, että se olisi keneltäkään pois. Ja kai minä tässä tarkoitan lähinnä perhettä. Olin aikaisemmin niin perhekeskeinen ja sitoutunut siihen, että valitettavasti muut suhteet kärsivät siitä. En tehnyt sitä tietoisesti, eikä ollut hetkeäkään, ettenkö heitä olisi miettinyt ja kuljettanut mukana sydämessäni, mutta elämä vei vaan mennessään. Nyt voin taas nauttia näistä ihanista ihmisistä ihan konkreettisestikin, joita kohdalleni on Luoja suonut. Ja kai se oikea aito ystävyys punnitaan juuri näissäkin tilanteissa. Vaikka elämä vie erilleen, silti molemmat tietää, että toinen on siellä jossain ja aina sinuakin varten!

Elämä jatkuu melkoisena vuoristoratana. Haen paikkaani, etsin itseäni uudestaan. Toivon, että löydän etsimäni, ennenkuin romahdan. Saan voimia läheisistäni ja rakkaista ihanista lapsistani. Muuten olen aika eksyksissä. Oudon epävarma olo jatkuu. Sellainen mitä ei ole ennen ollut. Olen aina tiennyt suuntani, se on eteenpäin. Nyt on edessä risteyksiä ja en tiedä mihin suuntaan lähteä. Monessa asiassa olisi tehtävä suuria ratkaisuja, kaikki vaikuttaa loppuelämään..tietenkin. Ja en ole ainoa, johon ne ratkaisut vaikuttaa. Muutenhan olisi helppo sanoa, että ihan sama, antaa mennä vaan! Kukaan tai mikään ei kuitenkaan uhkaa viedä henkeä, jos en tee sitä itse. Joo, rauhoittukaa! En todellakaan tarkoita, että tekisin itselleni jotain, en ikinä! Vaan sitä, että jatkuva stressi ym. mihin minulla ei ole valtaa, vaikuttaa terveyteen, niinkuin se osaltaan on jo tehnyt.

Etsin sen elämäniloni kyllä! Tulee aika, kun nautin elämästä täysillä. Sen verran pitää kaikesta huolimatta olla optimistinen ja uskoa, että asioilla on tapana järjestyä. (=mottoni). Tämähän on vain elämää..

Hirsipuu

Hassua miten paljon ei niin läheiset ihmisetkin, jopa tuntemattomat, kysyy kuulumisia..viitaten viimeisiin elämäntapahtumiin. Toivovat vilpittömästi hyvää ja haluavat edelleenkin puhua myös omista tunteistaan, kokemuksistaan ja elämäntilanteistaan. Siksipä otin taas koneen syliini ja ajattelin kirjoittaa pätkän, luoda uskoa niillekin, jotka eivät sitä ehkä juuri nyt tunne. Olen edelleenkin sitä mieltä, että asioilla on tapana järjestyä..tavalla tahi toisella. Mutta järjestyy ne kumminkin, kun uskoo niin!

Taas olisi aika nauttia ihanasta syksyn ajasta. Pimeä tuleva talvi vähän hirvittää, mutta sen verran kirkkailla vesillä jo mennään, että luulen päihittäväni yhden talven! Viime talvea en juurikaan haluaisi enää edes muistella, mutta paha sitä on poiskaan pyyhkiä. Mustinta aikaa koko eliniässäni. On se vaan ihmeellistä miten sitä on loppujen lopuksi kaikki alkanut näyttää valoisammalle. En sano, etteikö niitä synkistely päiviä olisi. On, mutta lie kuuluvat asiaan. Kolmasosan elämästäni olin täysin koko sydämestäni rakastava vaimo ja nyt olen keräillyt palasiani pitkin kenttiä. Mutta arvatkaapa mitä? Tämä helpottaa! Oikeasti! Pikkuhiljaa. Meidän eroprosessimme alkoi yli vuosi sitten heinäkuussa ja nyt (jo) olen tajunnut, etten aio surra vituiksi mennyttä liittoa loppuelämääni. Ja osaan jo katsoa asioita hyvälläkin. Sain mieheltäni maailman ihanimmat asiat, jotka eivät koskaan katoa. Lapseni. Sen liiton oli tarkoitus olla, jotta nämä ihanuudet olisivat nyt elämässäni. En voisi olla enempää kiitollinen!

Tarvittiin tähän vähän apuakin. Ei kerrota kellekään, mutta olen joskus kutsunut tätä apua laastariksi. Hän on suudellut minut kauttaaltaan niin täyteen laastareita parantaen haavojani, että alan hiljalleen unohtaa pahan oloni. Ja mikä parasta, hymyilen pitkästä aikaa..jo pelkästä ajatuksesta. Tuttavani sanoi minulle äskettäin, ettei saisi kuitenkaan kaataa kaikkea tätä taakkaa ensimmäisen ihmisen harteille, joka lähelle pääsee. Toivon todella, etten olisi tehnyt tätä! En haluaisi. Sillä vaikka hän on tavallaan auttanut minua unohtamaan, en haluaisi hänen tuntevan sen olevan ainoa syy hänen olemassaoloon. Vaikka lapset ovat minulle tärkeintä ja ihaninta maailmassa, on silti toisen aikuisen ihmisen läheisyys ihan sanoinkuvaamattoman ihanaa. Ihan vain, että saa olla lähellä! Kaukanahan se on siitä, että sinulla on joku joka odottaa, joku jonka luokse palata aina uudestaan, joku joka rakastaa sinua kaikesta sydämestään, mutta olen silti ollut kiitollinen näistäkin hetkistä. Hän ei ehkä tiedä niiden merkitystä minulle, mitä ne todella ovat minulle saaneet aikaan. Mutta olen onnellinen, että hän tuonkin hetken kuului elämääni.

Tämä arki on outoa ja vaatii harjoittelua! Viikot ilman lapsia on pitkiä ja viikonloput ne vasta onkin. Pitäisi onnistua ohjelmoimaan itselleen menoja kokoajan. Mutta silloin kun lapset ovat luonani ei mikään aika riitä! He ovat olleet aivan mahtavia. Selviytyneet raukkaparat paremmin tästä erotilanteesta kuin minä ja varmaan osittain kantaneet minuakin pahimman yli. Järkyttävää ajatella näin jälkeenpäin miten rikki olenkaan ollut. Onneksi pystyn nyt sanomaan, että "ollut"!

En ikinä anna kenenkään satuttaa minua. Kyllä elämäni virheistä on tullut niin roppakaupalla viisautta lisää ja sitä toivon mukaan osaan soveltaa tulevaan. Jotkut ovat varoitelleet minua, etten vaan muuttuisi kylmäksi. Sitä pelkoa tuskin kohdallani on, koska olen (taidan tunnistaa itseni) melko läheisyysriippuvaiseksi. Mutta siihenkin, eräs hyvä ystäväni kommentoi, että ei ole väärin kaivata läheisyyttä. Sitähän me ihmiset haluamme, antaa rakkautta, rakastaa ja olla lähellä. Välillä tuntuu, että suorastaan hukun tähän tunteeseen. Minulla olisi niin valtavasti annettavaa, haluaisin niin palavasti rakastaa, mutten uskalla. Toivoisin voivani tehdä vielä joskus jostain onnellisen rakkaudestani. Ehkä sen aika tulee joskus, kukapa tietää!

Huomaatteko, että kirjoittelen tätä tekstiä aika vaaleanpunaiset lasit silmillä? Minulla on ollut aika hyvä päivä! Yleensähän tartun "kynän varteen" kun on oikein paha olla.  Tänään on syntymäpäiväni ja mikä ihana tekosyy saada lasten tehdä yllätyksiä. Tulin kotiin töistä, jo ovella tuoksui tuore pulla. Tiesin, että Sara ei unohtaisi. Häneen voi aina luottaa! Samuli harmitteli lahjansa jääneen kouluun, oli tehnyt jonkin korin kuulemma iltapäiväkerhossa. Pikkutytöt supatteli ja hykerteli huoneessaan ja kohta olikin syli täynnä kortteja, piirustuksia ja askarteluja. Pusuja, haleja, naurua ja hassuttelua on mahtunut koko ilta täyteen. Tämä on niin parasta! Mitä tekisinkään ilman lapsiani..

Etsikää pimeimpinäkin hetkenä edes yksi asia, josta olette onnellinen. Ihan vaikka se pienen pieni. Mitä ikinä käyttekin läpi nyt, niin selviätte siitä varmasti! Elämä on elämisen arvoista! Ja kaikki olemme onnemme ansainneet, kunhan uskallamme vain elää. Sain tänään kortin, jossa lukee: IHANAT ASIAT TAPAHTUVAT NIILLE, JOTKA USKALTAVAT HEITTÄYTYÄ!

Jokaisella on ristinsä kannettavana

"Hävettää, kun on itse niin onnellinen" sanoi mieheni minulle kerran. Nyt tiedän todella mitä se tarkoittaa. Ihminen, joka elää ns. pumpulissa, ei välttämättä edes tiedä mistä pitäisi olla erikseen onnellinen. Minä tiedän nyt, kun olen menettänyt yhden elämäni tärkeimmistä asioista. Sen lisäksi yrityksellä menee miten menee, joten on joutunut etsimällä etsimään elämästään asioita, joista voi olla onnellinen. Tai pikemminkin huomaamaan. Jos niitä asioita ei kykenisi huomaamaan romahtaisi. Ei kai kukaan oikeasti jaksa, jos elämällä ei ole tarjota sinulle mitään hyvää. No, minulla tärkein asia on tietysti lapset. Mutta miten itsestäänselvyytenä sitä pitääkin terveitä lapsia. Minulla on juurikin ne terveet lapset. Keskustelin äskettäin erään äidin kanssa, joka taistelee lapsensa hyvinvoinnista ja huomasin ajattelevani, että Luoja varjele minua tuolta taistelulta..ja kiitos lapsistani. Toivon todella, että tämä äiti osaa iloita niistä onnellisista asioista, vaikka elämässä on surua ja murhetta. Tilanteet tulee varmaan itsekullekin aika yllättäin. Ja kun kyse on omasta lapsesta, sitä tekee kaikkensa. Mutta ihmisiä olemme me äiditkin. Voimavarat on rajalliset. Jos lapset ovat esim. sairaita, täytyy onnen hetket hakea jostain muualta. Vaikka niistä "hyvistä" päivistä lasten kanssa, tai ystävistä, harrastuksesta...uskon siihen, että jokaisella on jotakin mistä olla onnellinen, kun ne asiat vaan oppii huomaamaan. Että jaksaa.

Olen ollut jonkin aikaa aika alavireinen. Itkettää herkästi ja huomaan taas kaipaavani miestäni enemmän. Olemme olleet nyt puoli vuotta asumuserossa ja tähän mahtuu aika paljon tunteita, vaikka aika ei tunnukaan noin pitkältä. Voin kai silti sanoa olevani niinsanotusti voiton puolella. Huomaan jo hyviä asioita ympärilläni ja osaan iloita niistä. Hassua kirjoittaa tuo, koska juuri nyt minusta taas tuntuu, että mikään ei ole hyvin. Tämän tunteen laukaisi ajomatkani Helsinkiin. Matkan varrelle sattui aika monta St1 asemaa, jotka sai ajatukseni karkaamaan. Ensin olin hetken vihainen. En ole ollut pitkään aikaan vihainen, mutta nyt se tunne valtasi minut taas. Kun vihastani pääsin tulin surulliseksi ja aloin taas kysymään samaa kysymystä, minkä olen esittänyt itselleni sen tuhat kertaa. Miksi? Miksi meille piti käydä niin? Ja nyt kaipaan, kaipaan niin vietävästi!

Sain myös puhelinsoiton naiselta, jota en tunne. Jota en ole koskaan tavannut. Hän oli niin surullinen. Itki vaan. Mies oli lähtenyt toisen naisen mukaan ja nyt hän oli yksin lastensa kanssa tietämättä suuntaa mihin mennä ja mihin uskoa. Hämmästyin itsekin puhelun jälkeen, miten sain sanottua hänelle niinkuin sanoin. Koitin luoda uskoa tulevaan ja kerroin ajan parantavat nämä haavat. Surut pitää surra ja tulee aika, kun huomaat, että voit jatkaa eteenpäin. Vahvempana ja itsevarmempana. Tätä eron tunnetta voi todella kuvailla sillä kuin toinen olisi kuollut. Ja sitähän se periaatteessa onkin. Suhde on kuollut. Ja sitä pitää saada surra aikansa. Niin kauan kun se itsestä hyvälle tuntuu. Sitä ei todellakaan pidä vähätellä tai sanoa, että onhan noita muitakin. Sillä hetkellä tuntuu, ettei ole, eikä koskaan tule olemaan. Ei ainakaan sen kaltaista, kun juurikin se rakkaimpasi sinulle oli. Mutta kun aika on kypsä, voit ehkä jo avata silmäsi ja huomata miten paljon mahdollisuuksia elämällä on sinulle tarjota. Kun annat niille mahdollisuuksille vain tilaisuuden. Mutta vasta sitten kun olet siihen itse valmis. Se mitä hämmästelin oli juurikin se, että uskoin todella itsekin, että selviämme tästä varmasti! Aika on vaan ihmeellinen asia. Oli miten kipeä asia tahansa, se helpottaa kun antaa sille aikaa. Tuska ei ehkä koskaan poistu kokonaan, mutta helpottaa ihan varmasti. Ja sen jälkeen olet vahvempi. Eli minä olen jo vahvempi. Olen päässyt jo sen ensimäisen etapin yli, että tästä ikinä voi selvitä hengissä.

Eräs tuttavani kysyi varauksellisesti, että kun sinulla on vielä nuo sormukset. Jäin miettimään itsekin, että miksi. Mieheni muunmuassa heitti vihkisormuksen pois heti. Tulin siihen tulokseen, että tämä on minulle suoja. Älkää tulko lähelle! En ole valmis mihinkään, enkä halua selitellä. Olen niin rikki, että en ole valmis uuteen suhteeseen nyt. Olenko valmis ensi vuonna, viiden vuoden päästä vai ehkä myöhemmin, sitä ei voi kukaan tietää. Kai sen sitten tuntee sydämessään..siinä rikkinäisessä. Ja niin typerältä kun se ehkä kuulostaakin, kai minä edelleen toivon ihmeen tapahtuvan!!

Olenkohan jo joskus sanonut, mutta nyt sanon uudestaan. Älkää koskaan pitäkö toista itsestäänselvyytenä, älkääkä liioin itseännekään. Matti-pappi sanoi meille kerran, että huollattehan te autojannekin. Niin tulisi huoltaa myös liittoa. Ennenkuin se menee rikki!! Se joskus arjen hulinassa unohtuu. Helposti varsinkin siinä ajassa , kun on pienet lapset. Mutta parasta mitä voi itselleen, toiselle ja lapsille tehdä, on hoitaa juuri sitä parisuhdetta. Ja yksi tärkeä asia: puhukaa, puhukaa ja puhukaa! Unohtuu aika helposti monelta. Jälkiviisaana näistä on helppo puhua. Ihania liittoja, onnistuneita parisuhteita on paljon, mutta miten surullisen paljon myös ahdistusta, epäonnistumisia ja suruja. Voi miten toivoisin maailman olevan parempi. Jos saisin yhden toivomuksen, toivoisin että ihmisillä ei olisi niin paljon surua. Mutta nyt kun ei vissiin lampun henkeä ole lähettyvillä, niin näillä mennään ja jokainen kantaa ristinsä. Toivoisin vain, että kellekään ei tulisi taakkaa enempää kuin yksi ihminen jaksaa kantaa...

Elämä on ihanaa :)

Elämä on välillä aika ihmeellistä. Sitä luulee välillä kuolevansa ja luulevansa, että millään ei ole mitään merkitystä. Sitten tulee joku ihmeellinen hetki, kun tajuat jotain. Elämä on oikeastaan aika ihanaa! ”äiti..rakastan sinua kuuhun ja tähtiin ja avaruuteen asti..ja äärettömiin ja loputtomiin” sanoo pikkutyttöni. Millään muulla ei sen jälkeen ole enää mitään merkitystä. Sinulla on ja pysyy ne rakkaimmat ihmiset maailmassa ympärilläsi. Kohtaat niiden kanssa jokaiset ilot ja surut. Ne juuri tärkeimmät pysyvät siinä aina ja he rakastavat sinua juuri sellaisena kuin olet. Minun kohdallani ne tärkeimmät ovat lapset, toiseksi tulevat muut läheiset ihanat aidot ihmiset. Elän elämääni heitä ja itseäni varten, en ketään muuta.

Minua on satutettu. Luulin kuolevani siihen tuskaan. Itkin yhteen menoon viimeiset 7 kuukautta. Kolme viimeistä kirjaimellisesti yötä päivää. Töissäkin se vain tuli. Kyyneleet polttivat joka hetki, en voinut sille mitään. Teki niin pahaa. Illalla lasten kanssa pidättelin kyyneleitäni, mutta lapset vaistosivat tietenkin pahan oloni. Heilläkin oli varmasti paha olla. Yöt itkin..itkin ihan hysteerisesti, kun olin yksin. Tunsin olevani aivan rikki joka kohdasta. Olin menettänyt ihmisen, jota rakastin. Hän ei ollutkaan enää tukeni ja turvani. Hänestä oli tullut ihminen, joka sanoi tuntevansa inhon tunteita minua kohtaan. Minun olisi vain pitänyt tukkia hänen sanoin turpani. Mutta en pystynyt. Nyt pystyn. Tuli se hetki, kun tajusin. Läheiset kyllä sanoivat minulle, mutta en uskonut heitä. Miksi roikun ihmisessä, joka vain satuttaa ja kiduttaa minua. Pitää minua epätietoisuudessa ja loukkaa. Ei hän halua minua enää. Hän on jatkanut elämäänsä, niin minunkin pitäisi tehdä. Ja sen tajusin, en tiedä miten, mutta se vain tuli. Se tunne, että nyt on aika päästää irti. Kaipaan häntä kyllä, häntä joka minulla oli vuosia. Enkä kadu mitään. Sain häneltä ne tärkeimmät, jonka vuoksi elää. Olen onnellinen, että sain viettää hänen kanssaan kymmenen vuotta elämästä. Elin ja nyt tiedän mitä on rakastaa toista. Tiedän myös mitä on särkynyt sydän.

Ymmärrän ihmisiä nyt paremmin. Voin pahoin, kun ajattelen miten paljon vääryyttä maailmassa on. Mutta se kai on elämää. Niin paljon sitä on. Olen myös niin onnellinen ihmisten puolesta, jotka saavat elää elämänsä täynnä rakkautta ja luottamusta. Se on ihanaa..tiedän sen. Mutta elämä koostuu niin pienistä asioista. Onni koostuu juurikin niistä pienistä asioista, kun ne vain oppii näkemään. Joskus sitä vain on niin surullinen, ettei osaa nähdä niitä. Mutta kuten ystäväni sanoivat, tulee aika kun helpottaa. En ole vielä täysin kuivilla, mutta olen pikkuhiljaa oppinut näkemään niitä onnellisia asioita ja suunnittelemaan tulevaa elämääni lasten kanssa. Ja sen yhden pienen ensimmäisen onnellisen asian kun näkee, tietää selviävänsä. Ja kai sitä vain pitää hyväksyä, että on myös epäonnistunut. Olen tehnyt elämässäni lukuisia virheitä. Ei vain ehkä aina tiedä tekevänsä virhettä tietyissä ratkaisuissa, mutta jos et tee ratkaisuja, et pääse eteenpäin. Ja luulen, että kaikella on tarkoituksensa. Myös niillä virheillä. Ehkä se johdatus tulee yläkerran isännältä, ehkä jostain muualta. Kuka tietää?

Eroni jälkeen olen tavannut valtavasti ihmisiä, puhunut heidän kanssaan, kuullut heidän tarinoitaan. Tunnen suurta myötätuntoa. Ja osan kohdalla tunnen myös suurta häpeää itseäni kohtaan. Miten voin itkeä jotain eroani, kun minulla on senkin jälkeen niin paljon mistä olla onnellinen. Olen niin surullinen, kun kuulen, minkälaisten asioiden kanssa suuri osa taistelee. Kamalin asia minkä voi kohdata, on oman lapsen sairaus tai pahimmassa tapauksessa kuolema..tai sen pelko. Minulla on kuitenkin terveet ihanat lapset, mikä oikeus minulla on itkeä niin! Mutta kai se on niin, ettei toisen suruja pidä vähätellä. Jos oma lapseni sairastuisi, unohtuisi kaikki muu pieni maallinen murhe. Tässä tapauksessa niin ei Luojan kiitos ole ja edellä mainitut tapahtumat tuntui maata kaatavilta. Meitä ihmisiä on niin moneksi ja suruja ja iloja niin monia. Ei pidä myöskään olla kateellinen vaan päinvastoin onnellinen toisten puolesta, joilla elämä on hyvin. Voi olla, että emme edes tiedä kaikkea. Päältäpäin hyvältä näyttävän ihmisen sisällä voi myllertää jotain, mitä meidän ei edes kuulu tietää. Ne on kaikkien ihmisten omia asioita ja jokainen hoitakoon oman elämänsä parhaaksi katsomallaan tavalla. Apua pyydetään, jos sitä halutaan. Toiset haluaa puhua, toiset ei. Kuulun niihin ihmisiin, jotka haluavat puhua ja se osaksi on pelastanut minut monelta. Itse olen sitä mieltä, että asioista ei aina tarvitse selvitä yksin. Monesti helpottaa, kun saa puhua, vain puhua jollekin. Suuresti helpottaa jos huomaa, ettei ole ongelmiensa kanssa yksin. Vertaistukea löytyy aina! Toisinsanoin, jos tuntuu, ettei selviä yksin, niin silloin kannattaa mielestäni edes yrittää puhua jollekin. Minulle se ensimmäinen ihminen taisi olla lääkäri. Voin niin pahoin, ajattelin kauheita asioita ja tunsin, ettei kaikki ole henkisesti enää hyvin. Voin niin pahoin, että se rupesi jo vaikuttamaan fyysisestikin. En nukkunut, ruoka ei pysynyt sisällä, paino putosi useita kiloja ja minuun sattui. Siis oikeasti sattui! Jo pelkästään jatkuva itkeminen vie voimia niin paljon, ettei sitä voi oikein ymmärtääkään, ennen kuin sen kokee. Se imee kaikki mehut ja kun sen on vihdoin saanut loppumaan, on olo kuin olisit juossut maratonin täysiä. Mikään ei toimi, ei raajat, ei järki. Makaat kuin kuollut eikä eväkään värähdä. Siihen yleensä nukahtaa, jos ei sitten ole tulossa uusi ”kohtaus” heti perään. Tai sitten se päättyy siihen, että oksennat itsesi ja sisuskalusi viimeistä piirtoa myöten ja sitten makaat puolikuolleena vessan lattialla. Kamala olo, ja jossain vaiheessa siihen oikeasti tuntee kuolevansa, henki ei kerta kaikkiaan enää kulje. Mutta niinpä vain elän ja hengitän vieläkin. Ja uskallan väittää, että voin joka päivä pikkuisen paremmin. Takapakkejakin on, mutta selviän niistä. Itkut pitää vain itkeä ja surra kun on sen aika. Ei niitä tunteita voi vaan lakaista pois.
Minun selviämistäni varmaan myös osaltaan auttoi se, että mieheni on minulle välillä kohtuu ilkeä sanoissaan.Ehkä se on vain hänen tapansa käsitellä tätä asiaa. Vaikka se tekee pahaa, niin kai minulle pitää suoraan sanoa mitä tuntee. Jos joskus voin taas pahoin ja en meinaa selvitä ikävästäni häntä kohtaan, kaivan puhelimestani hänen viestinsä, jotka olen lähes kaikki tallentanut. Niitä on tuhansia. Ei ole kovin pitkä aika, kun viestit olivat henkeäsalpaavan ihania rakkaudentunnustuksia, mutta viimeisimmät sadat pudottavat taas maan pinnalle. Niistä selviää, etten merkitse hänelle enää mitään ja siitä syystä minun onkin jatkettava elämää eteenpäin. Minunkin, niin kuin hänkin teki jo aikoja sitten. Mutta vasta vähän aikaa sitten hän sai sanottua sen suoraan. Hän on jatkanut elämäänsä ja aikoo nauttia siitä. Minulla tämä vei vain hetken tajuta ja hyväksyä se. Mutta minkäs teet, kun rakastat niin helvetisti! Yksin se ei vaan riitä..

Näillä sanoilla toivotan kaikille elämisen arvoista elämää. Nauttikaa niistä pienistä arkipäivän asioista ja oppikaa näkemään ne. Oliko se MLL:n slogan, että onni löytyy pienistä asioista? Ja se kyllä pitää täysin paikkansa.

Älkää jääkö yksin. Maailmassa on ihmisiä, jotka välittävät teistä..aivan varmasti jokaisella. Mutta teidän pitää myös itse välittää itsestänne. Joku toinen viisas heppu on joskus sanonut, että rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Vaikka kuinka elämä välillä murjoo, niin uskokaa tai älkää, asioilla on tapana järjestyä oikeaan suuntaan. Sitä oikeaa suuntaa vaan kun ei kukaan tiedä etukäteen.

Täytyy vielä loppuun sanoa, että sain palautetta blogistani, joka tämän henkilön mukaan on liian rohkea. Maailmassa on satoja tuhansia blogeja ja kirjoitustapoja. Jos minun tapani ei miellytä, ei sitä tarvitse lukea. On hienoa, jos se on herättänyt tunteita ja toivon ja itse asiassa tiedänkin, että se on auttanut monia samassa tilanteessa olevia. Kai se jollain tavalla juuri sitä vertaistukea jollekin. Huomata, ettei ole ainoa ihminen maailmassa, joka on kokenut jotain samaa. Itsekin olen saanut siitä apua. Ihmiset ovat tulleet kertomaan tarinansa ja tavalla tai toisella selvinneet. Se loi pahimpina aikoina uskoa tulevaan. Tämä henkilö myös viittasi siihen, että blogini vaikuttaisi kaupankäyntiini. Toivottavasti näin ajattelevia ihmisiä ei ole kovin paljoa, koska ihminen olen vain minäkin. Elämässäni olen kokenut paljon ja niitä tunteita osittain jakanut rehellisesti. Kirjoittaminen on kuin terapiaa minulle ja kai olen hieman sokea, kun en näe siinä mitään väärää. Kaupassa olen myyjä ja ihminen siinä missä muutkin. Enkä varmasti ainoa, joiden elämä ei ole ainoastaan ruusuilla tanssimista. Mutta silti näen, että kaikki vastoinkäymisetkin vahvistavat minua ihmisenä ja kaikki ihmiset joita elämääni kuuluu tai on kuulunut ovat rikkaus. Elämä on oikeastaan aika ihanaa, siitäkin huolimatta tai oikeastaan siitäkin syystä, että meitä ihmisiä on erilaisia!

Luovutus..

Tapasimme jo yli 15 vuotta sitten. Ihastuimme ehkä ja tapailimme silloin tällöin. Muistan ikuisesti, kun sanoin, että jos tekisimme yhdessä lapsia, ne olisivat kauniita! Siihen se sitten loppui. Sinä lähdit töihin kauas, minä jäin tänne. Elimme omaa elämää välissä, soittelimme joskus kuulumisia.

Sitten vuosia myöhemmin tapasimme uudestaan! Oli vappu ja arvatenkin tapasimme ravintolassa. Minä onneton vedin överiksi ja paha olohan se tuli. Juoksin sinua karkuun, ettet näkisi minun oksentavan ja sinä luulit, etten halua sinua. Vedellä ja muutamalla happihyppelyllä sain onneksi kasattua itseni ja samaan kyytiin sinun kanssasi. Yö oli mieletön ja pitkä, valvoimme aamuun asti ja olimme kovaa kyytiä rakastumassa. Tiesin, että kuulumme yhteen!

Siitähän meidän yhteiselomme sitten alkoi. Pari vuotta myöhemmin pääsiäisenä 2003 annoin sinulle lahjan. Pääsiäismunan, jonka sisällä olikin lelun sijasta pieni lappu: ”meille tulee vauva”. Olit niin onnellinen!
Kihlauduimme saman vuoden kesällä Saksassa, jonne matkasimme moottoripyörälläsi, uusi yhteinen tulokas mahassani. Pariisiin piti päästä, mutta koti-ikävä iski Bremenissä ja takaisin oli käännyttävä. Kotona odotti 3-vuotias pikkutyttöni. Jolla ei kyllä ollut mitään hätää, mutta minä en enää osannut kuin itkeä!!

Poikamme ristiäisten yhteydessä vannoimme ikuisen rakkautemme, romanttisesti ystävänpäivänä. Huoh, siitäkin on jo kahdeksan vuotta..

Kolme vuotta myöhemmin sain taas yllättää sinut. Annoin isäinpäivälahjaksi 4 ruusua. Yhden jokaiselta lapselta. Kyllä oli ilme näkemisen arvoinen, kun et millään meinannut ymmärtää, että kannoin kaksosia.
Apua, miten hirveältä ajankulu tuntuu. Nyt kirjoittaessani mietin, kun nämä pikkuiset yllätykset lähtevät jo ensi syksynä esikouluun!

Ai vitsi mitä vuosia elimme. Oli ylä-ja alamäkiä, niinkuin yleensä kaikissa parisuhteissa, mutta me elimme. Elimme kuin vastarakastuneet vuosia. Sanotaan, että alkuhuuma kestää aina vain maksimissaan kaksi vuotta..meillä se kesti melkein kahdeksan. Nautimme yhteisestä ajastamme. Kävimme kahdestaan pienillä reissuilla. Kesällä moottoripyörällä, talvella autolla. Illaksi saatoimme ajaa kaupunkiin syömään ja joskus jäätiin hotelliin yöksi. Ihan vain, että saimme olla myös kaksin. Niin paljon kun nautimmekin lasten kanssa olosta, arvostimme myös kahdenkeskeistä aikaa. Ja ne ajat olivat arvokkaita. Yhtä reissua vaille kaikki oli onnistuneita! Joskus ajoimme vaan nukkumaan jonnekin. Oli mukava saada nukkua niin pitkään kuin haluaa ihan kaksin. Nauttia vain toisen lähellä olosta. Kaipaan sitä kaikkea!!
Kuulin monesti ulkopuoliselta, että miten ihmeessä te voitte olla tuollaisia niin monen vuoden jälkeenkin :) Yksikin nainen sanoi, että ihana seurata miten miehesi katsoo sinua. Silmät osoittavat valtavan rakkauden. Miten palvova katse onkaan. Tiesin sen ja tunsin sen ja minä tunsin juuri samoin. Ei ole olemassa ketään kaltaistasi minulle eikä tule koskaan olemaan. Olimme ne yksi miljoonasta. Luotimme, rakastimme, arvostimme..et voi ymmärtää, miten paljon toista ihmistä voikaan rakastaa. Sitä antaisi henkensä toisen puolesta. Ja joka kerta kun mietit häntä, tuntuu mahan pohjassa vihlaisu kuin teinitytöllä. Toisen lähellä haluaa olla kokoajan, ihan vain olla. Halata, koskettaa, suudella. Kerroin joka päivä rakastavani sinua ja sinä halusit myös kertoa sen minulle. Sana, jota ei voi koskaan tuhlata liikaa, kun sitä tarkoittaa. Viestittelimme paljon, kun emme olleet yhdessä. Olit mielessäni kokoajan!

Sitten tapahtui jotain. Alkoi olla isompia säröjä, jotka kaikki jätti pieniä arpia. Jatkoimme kuitenkin sinnikkäästi ja rakastimme. Mutta jotain tapahtui parin vuoden aikana, mitä emme enää saaneetkaan korjattua. Tuli hiljaisuus, tappava hiljaisuus.

Seison ikkunan ääressä ja katson sinua. Olet polvillasi remontin ääressä tallilla, mutta et tee remonttia. Laitat tekstiviestejä, olet tehnyt sitä jo tovin aikaa. Sydäntä kylmää vähän, mutta uskon että ajatuksilleni on järkevä selitys. Kävelen tallille ja kysyn, onko jotain mitä minun pitäisi tietää. Kiellät.
Asia kuitenkin jäi mieleen ja aloin seurailla käyttäytymistäsi. Puhelimesta on tullut hyvä kaveri ja kulkee mukana kaikkialla. Ei sinun tapaistasi. Puhelinlaskut, viestien osalla varsinkin nousee kymmenkertaiseksi. Sitten tajuan jotain mitä en koskaan osannut edes pelätä. Sinulla on toinen. Maailmani kaatuu. Tuntuu, ettei henki kulje. Suonissa virtaa jää. Se tunne on tosissaan veret seisauttava, ei sitä voi edes sanoin kuvailla!

Otin asioista selvää, oli pakko varmistaa varmistamisen päälle. Kunnes sain epäilykselleni nimen. Itkin niin, että tuntui kun minusta ei olisi enää mitään jäljellä. Sen jälkeen itku muuttui vihaksi. Vihaksi sinua kohtaan, miten ikinä olet voinut tehdä minulle näin! Mehän olimme ne yhdet miljoonasta! Et voi tehdä minulle näin! Sinä et ole sellainen, olemme aina luottaneet toisiimme kuin kuuhun ja tähtiin. En ikinä edes pahimmissa painajaisissani uskonut, että voisit valehdella minulle ja pettää luottamukseni. Vaikka joskus viestittelit yhden toisenkin kanssa, mutta pyyhin sen ajatuksen pois mielestäni. Rakastimme toisiamme, olit minun. Et kenenkään muun. Se oli jotain ihan muuta!

Vihaan sitä naista. Miten joku ihminen voi tulla ja hajottaa elämämme tuosta noin vaan? Eikö hän ajatellut seurauksia? Meillä on kuitenkin perhe! Lapset ja avioliitto. Sillä ei ole kuin lapsi, ei siis mitään menetettävää! Miten tuollaisia ihmisiä voi olla edes olemassa?

Halusin tietää asiasta enemmän ja sainkin tietää. En tiedä onko se hyvä vai huono. Satutin itseäni tietoisesti ottamalla asioista selvää. Selvisi kipeitä asioita, joita en nyt saa mielestäni pois. Kerrankin, kun olimme lasten kanssa lähdössä reissuun, halusit sinä jäädä kotiin ja mennä ajelemaan moottoripyörällä. Vain muutama minuutti lähtömme jälkeen tämä nainen soitti sinulle. Olit siis laittanut viestin, että lähdimme. Ja niin alkoi iltanne suunnittelu. Hyppäsit pyörän selkään ja lähdit sen naisen luo. Illalla laitoin sinulle viestin, missäpäin olet menossa. Vastasit, että tankillinen ajettu ja olet Nurmeksessa ja nyt käännyt kotiin. Valhetta kaikki. Tai en tiedä kävitkö Nurmeksessa asti, mutta kotiin et kääntynyt. Sain asian selville, kysyin sitä sinulta. Et voinut kieltääkään, kun et voinut tietää mitä tiedän ja mistä tiedän. Lohdutuksena se, että ajelit kyllä sitten puolen yön jälkeen kotiin.
Toinenkin tapaaminen sinun piti vain myöntää, kun et muutakaan voinut. Sanoit tekeväsi pidemmän päivän töissä ja lähteväsi sitten katsomaan Varpaisjärvelle moottoripyörää. Illalla tuli viesti, että meni aika ihmetellessä, lähdet vasta myöhään takaisinpäin kotiin. Niinhän siitäkin sitten selvisi, että et tehnyt pidempää päivää töissä, vaan ajelit suoraan hänen luokseen. Ja muina miehinä illalla myöhään kotiin minun ja lasten luokse. Ai että sattuukin, kun kirjoitan ja palaan tähän taas.

Luin myös muutamia viestejänne. Kädet tärisi ja henki salpaantui. Minun ei olisi tarvinnut tehdä sitä, koska tiesin jo liikaakin, mutta halusin vain varmistusta kokoajan. En voinut uskoa sitä todeksi!!!!

Kun sain tietää, sanoit että ette enää ole tekemisissä. Valhe valitettavasti sekin. Viestittely ei ollut enää niin intensiivistä, mutta yhteyksissä olitte. Olette edelleenkin. Mokiin vaan ei ollut enää varaa. Olette varovaisempia.

Joulun jälkeen tein päätöksen, mikä vaikuttaa koko loppuelämäämme. Muutin pois kotoa. Asunnon olin kyllä hankkinut jo ennen kuin edes tiesin tästä suhteestasi. Meillä oli ongelmia, joille päädyin antamaan lisätilaa. Ja lisätilaa meille, jotta oppisimme taas arvostamaan toisiamme ja sitä mikä on tärkeintä. Asunnon tarkoitus alun perin oli olla vain kakkoskotina, jossa voisimme välillä hengähtää. Ajatuksella, kun toinen ei ole kokoajan lähellä, oppii arvostamaan sitä, minkä on menettämässä. Vaikea selittää. No, vaikka asunto oli olemassa, en saanut sinne ikinä lähdettyä. En vain osannut olla luotasi poissa. Nyt päätös oli tehtävä. En voi antaa anteeksi sitä kaikkea valhetta, minkäs sen naisen takia teit. Olikohan hän sen arvoinen, että olemme nyt erossa. Lapsilla ei ole enää ehjää perhettä, eikä meillä toisiamme. Onko hän tukenasi nyt? Toivon, että älyää pysyä poissa. Ja toivon, että sinä älyät sen myös. Meillä olisi vielä mahdollisuutemme, jos annat. Jos vain sanoisit, että haluat. Olen niin heikkona sinuun, että jos voisit kertoa minulle, että vain minä merkitsen sinulle jotain, antaisin anteeksi. Jos vain pyytäisit anteeksi, palaisin. Jos todella tarkoittaisit sitä.

Nyt elämme arkea, mitä monet elävät, mutta minulle se vain on vielä niin hankalaa. Kaipaan sinua mielettömästi. Sinua ennen tätä kaikkea paskaa, mitä niskaamme saimme.
Lapset ovat nyt luonasi. Saan heidät taas maanantaina. Siihen asti en osaa kuin itkeä. Ikävääni lapsiin, ikävääni sinuun. Vaikka olet satuttanut minua pahimmalla mahdollisella tavalla, loukannut ja nöyryyttänyt, ikävöin sinua silti. En voi olla palaamatta aikaan, kun rakastimme. Ei ollut maailmassa ketään muuta kuin me, kun olimme yhdessä.
En osaa päästää irti. Enkä osaa olla vihaamatta sitä naista. Ajatukseni karkaa kokoajan, joka päivä, joka hetki siihen naiseen..siihen toiseen naiseen! Kysyn kokoajan miksi, saamatta siihen vastausta. Viette salaisuutenne hautaan asti, mitä se sitten ikinä olikin. Ylpeytesi ei anna periksi myöntää koko asiaa. Kiellät hänet kokoajan. Mitään ei ole tapahtunut, sanot. Se on vain kaveri. Vaan kun tuossa on jo liikaa valhetta minulle. Ei minun tarvitsekaan tietää enempää minkä asteinen suhteenne ollut. Riittää että se oli. Ja se oli valehtelemisen arvoinen. Vieläköhän puhelimessasi on hänen nimenään St1 ja työpuhelimena Stp, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin. St1 on jätteestä tehtyä polttoainetta. Se sopiikin sille naiselle ihan loistavasti, jos saan olla sarkastinen. Kai sen voi minulle tässä tilanteessa suoda. Minulla kaverit on ihan omilla nimillään puhelimessani ja niille voin vastata ja soittaa muualtakin kun nurkan takaa. Hitsi kun tekee kipeää ajatella, miten uhrasit työaikaasikin siihen hillittömään viestittelyyn. Illalla kun ei voinut ihan niin tiiviisti näpytellä. Aika monta viestiä päivässä ehti vaihtaa omistajaa. Laskeskelin tuossa aikani kuluksi yksi päivä. Luoja tietää sisällöstä. Ja sinä. Ja St1.

Ja siitä huolimatta jaksan itkeä ikävääni joka päivä ja joka yö. Voimat alkaa olla aika vähissä. Ystäväni ovat sanoneet, että tulee aika kun helpottaa. Kai siihen on uskottava. Että on edes jotain mihin uskoa. Kaikki muu on revitty rikki sielua myöten!

Rakastan Sinua, en osaa muutakaan. Olisi niin helppoa, jos en rakastaisi.

Voi kauhea Syksy!

Nyt on se aika vuodesta, kun on aika repiä hiukset päästä, syödä kaikki kynnet varpaita myöten ja tuskailla!
Sanoin aiemmin, miten paljon pidän syksystä. No joo-o, mutta rajansa kaikella! Nyt ollaan kuitenkin jo marraskuun paremmalla puolella ja vettä tulee. Haluan talven! Haluan lunta ja pikku pakkasta. Sitä ne muutkin odottavat..nimittäin asiakkaani. Ei lähde toppa liikenteeseen, ennenkuin talvi on näyttänyt, että se tulee tänäkin vuonna. Se on juuri se aamu, kun herätään valkoisuuteen. Kaivetaan paniikissa lämpimiä kamppeita ja huomataan, ettei ne enää sovikaan. Koulu- ja hoitopäivä mennään joillain ja niiden jälkeen rynnätään kauppoihin. Se on ehkä se vuoden paras päivä minulle :)
Nyt siis vain odotellaan. Istutaan ja katsellaan kallista toppavarastoa ja lasketaan päiviä milloin laskut erääntyy. Osa on jo erääntynyt, mutta mitenkäs maksat, kun raha on kiinni varastossa. Ja ihan oikeasti niissä on kiinni niin paljon, että hirvittää!
Ei kai auta taas, kun ottaa puhelin kouraan ja alkaa soittelemaan. "Anteeksi, olen pikkuisen myöhässä. Saatte kyllä kaikki saatavanne, mutta myöhässä." Inhottavaa, kun tietää, ettei välttämättä ole herkkua siellä toisessakaan päässä. Mutta aika hyvin sitä maksuaikaa kuitenkin irtoaa, kun vaan kehtaa pyytää.
Tiedän, että monet yritykset ovat ajautuneet kriisiin juuri siitä syystä, että ovat vain yksinkertaisesti ahdistuksessaan jättäneet laskukirjeet aukomatta, kun ei rahaa ole. Perintäänhän ne sitten menee ja kulut jäävät sinulle. Siitä jos päästää eteenpäin niin edessä on se, että joku todella kettuuntunut odottelija hakee sinut konkurssiin. Siksipä ei kannata kaivautua maan alle, oli miten tiukkaa tahansa. Ymmärrystä löytyy, kun edes yrittää.

Tänä vuonna on hehkutettu joka tuutista ja torvesta sitä, miten tärkeää on, että palvelut hankitaan omalta paikkakunnalta. Sen tärkeyttä ei voi ehkä liikaa toitottaa. Yksi ihminen ehkä ajattelee, että ei minun pienellä panostuksellani ole merkitystä. Mutta kun se yksi ihminen ei ole yksin, vaan kun niitä on useampi, niin merkitys on erittäin suuri. Oli kysesessä iso tai pieni ostos.
Kesän lopulla kirjoitinkin facebookiin tästä asiasta, kun olin niin kauhuissani erään asukkaan kommentista, ettei periaatteesta osta omalta kylältä. "Hyvä Niina (nimi tietenkin muutettu), pidä tuo periaate!" huutaa vanhemmat taustalla. Koko perhe isommasta pienimpään on siis aivopesty tähän, ettei omalta kylältä kannata hankkia mitään. Lopullinen syy onkin sitten jäänyt hämärän peittoon. Ruokakaupassakin he käyvät naapurissa. Ja todellakaan muita kodin ym. hankintoja ei kuvitellakaan ostettavan Pielavedeltä. Mielestäni on juuri meidän vanhempien tehtävä auttaa myös lapsiamme ajattelemaan, että mitä enemmän eurot saa pyörimään omalla kylällä, sitä paremmin me kaikki voimme. Palvelut säilyy lähellä ja kaupat pystyy palvelemaan asiakkaistaan laajemmin, mitä enemmän niitä käytetään. Jos tilanne on päinvastainen, niin olemme kohta tilanteessa, että omalta kylältä ei löydy postia, R-kioskia, alkoa, erikoiskaupoista puhumattakaan. Sitten päästään taas aiheeseen "kun ei täältä saa yhtään mitään!!!!" Onkohan esimerkiksi tämä periaattesta muualta ostava ajatellut sitä, kun on lähtenyt jokaviikkoiselle käynnilleen naapurikaupunkiin.

Eikä tämä ole ensimmäinen kerta todellakaan, kun asia on pöydällä. On ollut paikallislehdessäkin yleisöosastolla kirjoituksia monta kertaa. Mieleenpainuvin on nimimerkillä "kaupungista hupinsa hakeva", joka tiesi sanoa, että köyhä ostaa kaupungista. Ei tähän yhtälöön tietenkään oteta huomioon sitä, että kaupunkiin on matkaa. 98 bensa maksaa tällä hetkellä 1,61€/litra. Kaupunkireissuun menee aikaa useammasta tunnista koko päivään, jolloin tietenkin myös nälkä ehtii yllättää moneen otteeseen. Ja mitenkäs niiden kaikkien houkuttelevien kahviloiden ja ruokapaikkojen ohi edes pääsisi. Käydään siis syömässä ja jos päivä pitenee , niin vielä kahvilla tai toisinpäin. Hups, siinäpä meni perheellä aika monta kymppiä. Siellä tulee myös halpamyymälöissä tunne, ostetaan kun halavalla saadaan..vaikkei nyt välttämättä tarvitakaan. Eipä olisi tuotakaan krääsää tullut haalittua nurkkiin pyörimään omalta kylältä. Ja taas meni muutama kymppi. Puhelin ja TV ostetaan tietysti kaupungista. Mutta entäs sitten, kun niihin tulee vika? Eikun auto alle ja kaupunkiin. Eikä muuten ole kukaan kantamassa jääkaappia kotiin kaupungista. Meidän kylän kauppiaalta saa täyden palvelun. Laitteet asennetaan paikalleen, opastetaan ja viedään vielä vanhatkin pois samaan hintaan. Ja jos jostain syystä tulee vikaa, niin homma hoituu vaivattomasti. Listani voi jatkua loputtomiin ja varmasti jokainen sieltä löytäisi yhtäläisyyksiä omaan reissuunsa.

En sano, etteikö olisi mukava käydä kaupungissa shoppailemassa silloin tällöin, mutta jos se alkaa olla periaate ja menee niin pitkälle, ettei omasta kylästä kelpaa edes ruoka, niin ollaan jo liian pitkällä ja tehdään hallaa. Enkä myöskään väitä, etteikö jotkin asiat olisi kaupungissa halvempia. Monia niistä kutsutaan sisäänvetäjiksi. Sanotaan nyt vaikka, että Prismoissa on kahvi tarjouksessa 2,99€ ja sitä sitten innolla lähdetään hakemaan maalta asti. Se myydään siellä alle nettohinnan, eli tarkoittaa sitä, että prisma maksaa asiakkaalle siitä, että ne hakevat sen kahvipaketin sieltä. Kuulostaa hullulle, mutta ei ole ihan niin ystävällistä kun annetaan ymmärtää. Prisma kyllä tietää, että ostokset eivät jää pelkkään kahvipakettiin ja persnetto kahvipaketista tulee monin kerroin takaisin muissa tuotteissa. Pääasia on, että asiakas on saatu asioimaan juuri heille. Huom! Prisma on vain esimerkkinä..kaikki hypermarketit tekevät tätä samaa. Se ei ole mikään salaisuus.

Me pienet kilpailemme hypermarketteja vastaan palvelulla, joka on aina saatavilla. Myyjiä ei tarvitse etsiä ja pyrimme palvelemaan kaikki niin hyvin kuin vaan pystymme. Olemme aidosti asiakkaan puolella ja haluamme, että asiakas on tyytyväinen saamaansa tuotteeseen ja palveluun. Tällöin saamme hänet palaamaan myös uudelleen. Emme tee sitä teennäisesti vaan haluamme aidosti, että meiltä lähtiessä olisi kaikilla hyvä mieli, sai haluamansa tuotteen tai ei. Ei meilläkään pysty ihan kaikkea olemaan mitä asikas haluaa. Siinä tapauksessa pyrimme ohjaamaan asiakkaan sinne, mistä tuote voisi löytyä. Hinnat ei monessakaan tuotteessa poikkea muista kaupoista. Minulla esim. Name It:n tuotteet, jotka ovatkin lähes 80% kaikista sisävaatteista, ovat saman hintaisia kaikkialla. Ostit ne sitten Helsingistä, Rovaniemeltä tai Ruotsista. Sama pätee myös moniin ulkovaatemerkkeihin. Erona on jotkin tuotteet, mitkä ovat tismalleen samoja kuin vaikka jossain marketissa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että minä hinnoittelisin tuotteet ylihintaisiksi, jos ne ovat hieman halvempia muualla. Vaan siitä, että market saattaa ostaa niitä 10 000kpl ja minä 10kpl, jolloin ostohinta on meille eri. Suurta eroa näissä ei kuitenkaan ole..yleensä n. 10%:a maksimissaan. Tai sitten kyseessä on juuri se sisäänvetotuote.

Näitä asioita on aikaa ajatella, kun katselen tuota kallista toppaa ja pelkään, että jos ei talvi tule, niin saattaa olla perheillä asiaa kaupunkiin sillä ajalla ja sieltä sitten hankitaan toppa samalla..Ja siinä sitten on tämä tyttö ihmeissään, kun raha on edelleenkin kiinni topassa ja talvi on mennyt. Siinäpä ei auta enää toimittajille itkeä. Pulassa ollaan! Niin pienestä se on kiinni..

Haastavaa on lasten pukeminen tänä päivänä. Vaatimukset kovenee ja niin "kaikkitietävä" kun luulen välillä olevani, niin totuus iskee viimeistään siinä, kun sopivaa päällepantavaa ei löydy edes omalle teinille!

Mukavaa talvenodotusta! Kyllä se sieltä vielä tulee :)

Aurinkoenergiaa

Kirjoittelin tuossa taannoin, miten ihana syksy on, mutta ei kyllä käy haukkuminen tätä kevääntuloakaan! Ajelen töihin ja töistä kotiin ja aurinko paistaa mennen tullen. Asfaltti on jo paikoin sulaa ja kuivaa..tekisi mieli vetää aurinkolasit nokalle, aukaista ikkuna ja vääntää stereot täysille. Ainiin, olen jo 32vee, enhän minä voi tuommoisia juttuja harrastaa. Tyydyn vain vetämään aurinkolasit nokalle ja stereot niin, ettei korviin ota. Juu eikä puhettakaan, että ikkunaa voisi aukaista. Sitten sitä ei käännä päätä viikkoon! Eipähän pääse teinit naureskelemaan, että mitä tuokin yrittää Toyotan reuhkalla, eikä mummoilta tule paheksuvia katseita teinihurjastelusta.

On mielettömän ihanaa pitkän pimeän talven jälkeen saada jatkaa päivää vielä työpäivän jälkeenkin. Sitä on jopa lähtenyt lasten kanssa vielä pitkäksi aikaa ulos lenkille ja mäkeä laskemaan. Talven pimeydessä nämä jää ainakin täällä maalla tekemättä..tai siis minulta ainakin jää, kun en uskalla pimeään metsän keskelle mennä! Eikä kyllä oikein jaksakaan, joka taas johtuu varmaan siitä, että ei tule oltua muuta kuin töissä ja kotona iltahommat ja nukkumaan, töissä ja kotona iltahommat ja nukkumaan jne jne..

Ihanaa aurinkoista kevättäni varjostaa vieläkin vaikeuksista ylipääseminen. On ollut uuvuttavaa huomata miten pitkä ja piinallinen matkani kuilun reunalta on. En tosin ajatellutkaan, että asiat menisivät tasapainoon hetkessä, mutta kyllä tämä pari kolme vuotta alkaa olla ylitsepääsemättömän stressaavaa ja väsyttävää. Eikä auta sanoa, että älä kokoajan mieti. Vaikka kuinka yrität ajatella positiivisesti ja syrjäyttää ikävät ajatukset, niin kyllä se siellä valitettavasti takaraivossa kokoajan kolkuttelee miten kurjasti asiat vieläkin ovat. Jos ei jostain syystä kolkuta, niin kolmannet osapuolet kyllä muistuttavat olemassaolostaan tasaisin väliajoin. Arvelevat varmaan, että saatan vaikka unohtaa. Se kyllä on aika ominainen piirre minulle nykyään tuo unohtaminen, mutta näitä muistuttelijoita ei kyllä passaa unohtaa hetkeksikään tai haastemies kolkuttelee ovelle melkoisen pian.

Tiedän, että rahaa ei saisi toivoa, mutta eilen kun saunan jälkeen istuin pihalla ihmettelemässä kaunista tähtitaivasta ja näin tähdenlennon, niin se vain lipsahti kuin apteekin hyllyltä: Anna minulle sen verran rahaa, että saan ostovelkani kuitattua. Ja jatkoajatus oli: tai itseasiassa jos ihan pikkuisen enemmän, että saisi lainoja hoidettua pois samalla, niin olisi hengitystilaa! Heti kadutti! Olisi pitänyt toivoa rakkautta ja maailmanrauhaa!! Kyllähän se vaan on niin, että maallistahan tämä kaikki on ja se ei tapa jos kaikki meneekin. (vaikka olisihan se ihan kivaa onnistua siinä, mitä yrittää tehdä). Asioiden tärkeyden tajuaa varmaan vasta sitten, kun omalle kohdalle sattuu jotain. Esim. jos lapsi sairastuisi vakavasti, niin siinä tuskin enää itkisi firman heikkoutta. Tämmöisiä me silti olemme, tai en kai minä voi puhua kuin omasta puolestani. Olen siunattu, kun minulla on 4 ihanaa tervettä lasta (josta kyllä olen saattanut joskus sanoa riidan keskellä jotain toisensuuntaista.) Kiitos heistä..olkoon sitten vaikka elämä taistelua muulla saralla.

Sitten tämmöinen pieni loppukevennys, ettei mene ihan itkeskelyksi taas. Tunnustaudun aika uskonnolliseksi ihmiseksi. Siis semmoiseksi perususkovaiseksi. Lasten kanssa rukoillaan iltaisin ja joskus jopa huomaan puhuvani Jumalalle esim. juuri silloin saunan jälkeen yksin pihalla. No yksi päivä juteltiin maailman synnystä lasten kanssa ja esikoiseni tuhahti, että et kai sinä äiti usko tuollaiseen hölynpölyyn! Olin aika järkyttynyt, mutta hän on tällä hetkellä hyvin vakuuttunut tieteestä. No, onneksi ikä sallii mielipiteen vaihdon vaikka heti huomenna, joten en laita lasta ainakaan vielä kristilliselle leirille imemään raamatun oppeja. Poika (7) sen sijaan sai aikaan melkoisen naurunpyrskähdyksen, kun kertoi pokkana saunassa tatuoivansa Jeesuksen kuvan käsivarteensa. Ok, mikäs siinä, jos vielä täysi-ikäisenä olet yhtä varma asiasta!

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa!

Sepä olisi taas vuosi vaihtunut..mihinköhän meni edellinen?! Melkoisen kiireen keskellä rämmitty viime vuosi tosiaan meni kuin elokuva pikakelauksella. Alkuvuotta varsinkin kun jälkeenpäin tarkastelee, niin ei haittaa kyllä yhtään, vaikka on mennytkin. Ja hups, lapset ovat päässeet kasvamaan yhtä nopeasti ohi silmien kuin muukin aika. Kropassa joskus tuntuu tämä ajan patina itselläänkin, selkä valittaa ja väsyttää entistä enemmän! Tämä kroppa vaatii ainakin 9h yöunet, että pysyy suht`järjissään. Aloin kyllä reagoida itsekin tuohon kropan valittamiseen niin, että meidän makuuhuoneen nurkkaa on komistanut vuodenvaihteesta lähtien kuntokeskus. Mies väitti sen jäävän huonekaluksi, jos vanhat merkit paikkansa pitää, mutta haluan väittää toista. Toivottavasti vielä kuukaudenkin jälkeen kiinnostaa repiä rautaa ja selkä natisisi vähemmän. Vieläkun saisi itsensä lenkille raittiiseen ulkoilmaan, niin hyvä. Se vaan tuntuu niin vastustamattoman vaikealta pitkien työpäivien jälkeen, varsinkin nyt kun on pilkkopimeää! Seli, seli...tältä se kuntosavotta aina kuulostaa!

Hieman koostetta jos ottaa viime vuodelta, niin vuoden innoittaja oli ja on hienosti onnistunut talvi ja lukuisat kiitokset valikoimasta ja palvelusta! Vuodenajanvaihtelut ovat juuri ne, mitkä pitää vaatebisneksen jaloillaan kausittain. Jos olisi vaan uskaltanut, niin toppaa ja villavaatetta olisi pitänyt olla paljon enemmän. Nyt sille on ollut kysyntää yli tarjonnan. Toissa talvi vaan teki ainakin minut niin varovaiseksi, ettei uskalla riskeerata ihan yltiömäisiin varastoihin, ettei käy taas köpelösti. Siitähän se minun alamäki silloin alkoi, kun sen vuoden kallis talvivarasto jäi käsiin. Eikä ole ihan pieniä investointeja, varsinkaan kun kaikki raha on kiinni varastossa. No tästä vahingosta viivastuneena pyrin olemaan fiksumpi jatkossa.
Vuoden lannistaja oli tilanne, jossa asiakas ei ollut tyytyväinen ostamaansa tuotteeseen. Reklamaatioitahan aina tulee ja aina on asiat saatu asiakasta miellyttävällä tavalla ratkaistua. Ne ovat ikäviä tilanteita, mutta valitettavasti niitäkin tulee, ihmisethän niitäkin (vaatteita) tekee. Ja jos tuotteessa on virhe, niin ei epäilystäkään, etteikö meiltä saisi täyttä kauppasummaa takaisin! Pienemmästäkin virheestä saa, olemme aina olleet hyvin joustavia näissä tilanteissa. Pääasia, että asiakkaalle jää hyvä mieli, vaikka on joutunut näkemään vaivaa palautuksessa. Mutta tämä tilanne oli toisenlainen. Asiakas halusi palauttaa käytetyn virheettömän tuotteen. Vastaus ei kieltämättä ollut käytetystä tuotteesta, että tottakai, ota uusi tilalle, jos ensimmäinen ei miellyttänytkään. Selvitin asiakkaalle, että hän on tehnyt ostopäätöksen haalaria sovittaessa ja maksaessa ja jos olisi tullut katumapäälle kotona uudestaan kokeillessa, niin tottakai olisimme vaihtaneet. Mutta haalari oli ollut ulkokäytössä useamman kerran ja katumapäälle tultiin vasta sitten. Sain puhelun tätä asiaa liittyen myös ensimmäistä kertaa elämässäni kuluttajavirastosta Asiallisesti mielestäni tilanteen hoisin, mutta asiakas viestitti myöhemmin, että meillä ei täällä sanaa asiakaspalvelu tunneta lainkaan. Höh, tämä on oikeasti painanut mieltä siitä lähtien. Meidän valttikortti on asiakaspalvelu ja siitä on aina ehdottomasti pidetty kiinni ja nyt tuli toisenlaista palautetta vastaan. Ei kai auta kun ottaa palaute vastaan ja oppia siitä. Asiakas ei ollut tyytyväinen tarjoukseeni hyvityksestä, eikä asiakaspalvelusta. Hyvitin haalarin kaikesta huolimatta, vaikka en olisi siihen velvollinen ollutkaan, joskus vaan on kaikkien kannalta näin parempi. Meitä ihmisiä on niin moneksi (onneksi) ja se tekeekin jokapäiväisestä asiakaspalvelusta haastavan. Pyrimme parantamaan kaikkia osa-alueitamme kuluvan vuoden aikana. Siinä yksi lupaukseni. Asiakaspalvelua, valikoimaa, ja ehkä luvassa on jotain yllättävääkin :)

Nyt menneenä syksynähän ZaZasilla tuli 5 vuotta täyteen. Sanovat tätä aikaa Kuolemanlaaksoksi, yrityksen kriittisemmäksi ajaksi. Jotenkin vaan minulla on pieni aavistus siitä, että tämä viisi vuotta ei ihan tässä minun tapauksessani riitä. Mutta viidessä vuodessa on kyllä ehtinyt tapahtua niin hirveästi, että ei ehkä monen yrityksen koko elinkaaressa tule tapahtumaan! Mutta mottoni onkin ollut, että mikä ei tapa, vahvistaa...ja asioilla on tapana järjestyä..näillä mennään! Erittäin antoisat ja vauhdikkaat, joskin myös aika raskaat viisi vuotta takanapäin ja uskallan väittää, että suunta on vain ylöspäin.

Olen saanut yllättävän monta puhelua ja sähköpostiyhteydenottoa lastenvaateyrittäjiksi aikovilta tai jo aloittaneilta. Tituleeraavat vanhaksi konkariksi :) Kyllä minua on hymyilyttänyt moinen nimike, itse kun tunnen olevani vasta aloittelijan saappaissa tässä vaativassa yritysmaailmassa. Jos vielä toiset viisi vuotta selviän ja olen voitonpuolella, niin sitten ehkä voin ottaa tuon vanhan konkarin kaikessa merkityksessään vastaan. Terveisiä vaan teille yhteyttä ottaneille, olette olleet mielessäni ja toivon teille kaikkea hyvää. Yhteen teistä en ole selvinnyt vielä vastaamaan, sen verran kiirettä on tämä aika. Mutta, jos haluat nopeita vastauksia, niin soita!

Uuden vuoden lupaukseni on, että tästä vuodesta tulee entistä parempi. Tavoitteeni edelliselle vuodelle oli saada ostovelat nollille vuodenvaihteeseen mennessä, mutta en onnistunut siinä! Nyt siis vielä tiukempi vaihde (jos se vain on mahdollista) päälle, ja sen on toteuduttava tänä vuonna! Olen luottavaisin mielin katse tulevassa. Asioilla kun on tapana järjestyä :)

Kuilun pohjalta kuilun reunalle!

Syksy on EHDOTTOMASTI paras vuodenaika! Saan jotain ihmeellistä energiaa luonnosta. Ehdin ihmetellä ja ihastella sitä aina työmatkoilla, jota kertyy 27-50km suuntaansa. Tekisi aina mieli pysähtyä mäennyppylälle ja jäädä ihastelemaan horisonttia, mutta siinä vaiheessa muistuu mieleen ainainen paha..kiire! Kiire töihin tai kiire kotiin lasten luokse.

Nyt syksyllä sekin kiire itseasiassa on ihan mukavaa kiirettä. Olen jotenkin vääränlainen kun kiireestä vasta alkaa adrenaliini virrata ja saan aikaiseksi vaikka mitä. Kiitolinja, matkahuolto, posti ja muut kuljetusfirmat jonottavat pihalle tyhjennysvuoroa ja tuovat parhaimmillaan reilusti oman pituuden yli laatikkokasoja pihamaalle. Kuorman purkua, lajittelua, hinnoittelua, esillepanoa..sitä se syksy työrintamalla on. Juu ja ainiin se tärkein:myynti! Olen niiiin iloinen, kun syksyisin kauppa uudistuu niin totaalisesti. Syksy ainakin minulle on juuri sitä kaupankäynnin aikaa. Ja siitä sopivasti soljutaan jo joulumyyntiin. Mikäs sen mukavampaa, kun kauppa käy ja luotto huomiseen taas alkaa olla mielessä :)

Minulla on pieni tuntuma, että ihmiset eivät enää ajattele taannoista taantumaa. Työpaikkoja on jo saatu takaisin ja enää ei pelätä. Tämä syksy on saanut minutkin nostettua kuilun syvimmistä syövereistä kuilun reunalle. Ostolaskupinoa on saatu kurottua kiinni, verot ovat ajatasalla (huh!) ja nyt vaan toivotaan, että kauppa kävisi edelleenkin, ettei humpsahdeta takaisin kuiluun! Kiinniottamista kuitenkin vielä on reilusti. Voitteko kuvitella, ostolaskut (juuri ne rästissä olevat) olivat vielä jonkin aikaa sitten n.kolmasosan koko liikevaihdosta!!!!!!! Epätoivo oli välillä aika valtava (no joo, on se välillä vieläkin), mutta eteenpäin rimpuillaan. Siitä kyllä välillä ihan itseänikin ihmettelen, että mistä se sisu ja kiukku on aina löytynyt. Yritys on viittä vaille kaatumasillaan, mutta sitten eikun puhelin sitkeästi käteen, maksusuunnitelmia laatimaan, ja toimimaan!! menot kuriin ja myyntiä paremmaksi ajatuksella: tästä ei ole suunta kun ylöspäin!

Ja nyt kun sitä adrenaliinia taas on, niin mitä ihmeellisimpiä ajatuksiakin on päässä. Niistä yksi on tuleva Halloween-ilta Pielavedellä, joulujuttuja, kaikennäköistä pientä ja isompaa Iisalmessa jne. On ihanaa, kun pystyy ja saa palkita asiakkaitaan kaikella ylimääräisellä tapahtumalla, juuri siitäkin syystä, että kauppa on käynyt ja on virtaa suunnitella. Näin se vain tahtoo mennä. Kun asiakkaat ovat aktiivisia, on myyjäliikkeilläkin mahdollisuus tarjota enemmän!

Yhteistä hyvää..

Olen aina ollut vähän jokapaikan höylä. Aina säätämässä ja vääntämässä kaikennäköistä. Luonteelleni hyvin tyypillistä ja tunnistettava oire on myös jatkuva muuttaminen ja remontointi. Olen laittanut mieleisekseni jo 3 taloa ja muutaman rivarin ja kerrostaloasunnon ja työn tehtyäni muuttanut ja ottanut uuden projektin. Nyt olemme muuttaneet pari vuotta taaksepäin mieheni kotipaikalle, joka on vanha maalaistalo. Hohhoijaa, helpommin sanottu kuin tehty! Jos Luoja suo, niin siinä on ihana projekti loppuelämäksi!

Sama tyyli jatkuu työrintamalla ja ikäänkuin omassa ei olisi tarpeeksi tekemistä, sekaannun myös muiden asioihin. Olen päättänyt, että haluan Pielavedestä virkeän kyläkeskuksen. Että asukkaille ja muillekin paikkakunnille viestittyisi ilmapiiri, että täällä tapahtuu ja tänne kannattaa tulla/jäädä asioimaan. Meillähän on aivan loistavat palvelut pieneksi paikkakunnaksi ja tämä sana pitäisi saada juurtumaan ihmisten mieliin lapsesta asti. Pielavesi ON toiminnan ja hyvien palveluiden keskus! Ja vanha sananparsi tähän väliin: yhteistyössä on voimaa! Siinä aisiassa minä olen koittanut kiusata yrittäjäkolleegoitakin.
Olen yrittänyt kerätä (ja kerännyt) keskustan yrittäjiä saman katon alle "koulutusiltoihin", missä voitaisiin pohtia yhdessä Pielaveden toimintaa ja tulevaisuutta. Järjestänyt yhteisiä tapahtumia, mihin kaikki voivat osallistua vapaaehtoisesti yms., yms....
Vastaanotto vaan välillä on todella masentavaa. Ymmärrän täysin, että yrittäjillä on työtä ihan omasta takaa, mutta järjestämällä jotain uutta ja innostavaa, että saataisin ihmismassat liikkeelle, ei varmasti tee kellekään pahaa. Ja rahasta nämä minun organisoimat tapahtumat eivät varmasti jää kiinni. Kaikki on jääneet 0-100€ haarukkaan. No sitten on taas nämä toiset, joilta saa kiitoksen, että edes yrittää ja lähtevät mukaan joko teeman innostamana tai säälistä. Paineet on kovat aina onnistumisen edessä lähinnä muiden osallistujien puolesta. Itseni mielestä kaikkien ei aina tarvitse olla täydellisiä suorituksia lopputulosta myöten, vaan tärkeintä on, että on edes yrittänyt. En tiedä miten helpossa on raha muille yrittäjille, mutta minä jos jään paikalleen odottamaan, että asiakkaat vaan soljuvat liikkeeseen päivä toisensa jälkeen, niin saan ehkä odotella kyllästymiseen (ja konkurssiin) asti. Pittää olla sitä tekemisen meininkiä, että pysyy virkeänä ja ihmisten mielessä. Meidät pienet kun saattaa niin äkkiä unohtaa! Teen toki myös omia juttuja ZaZasissa, mutta välillä olisi niin mukava touhuta yhdessä ja saada näkyvyyttä Pielavedelle.

Nyt työn alla on Halloweenilta..saa nähdä mitä tuleman pitää. Innosta pinkeänä odotan marraskuuta :DDD

Syksy saa jo tulla!

Voi vitsi mikä kesä! Nyt se oli ihan oikeasti ja kesävaatteet menivät loppua kohden vähiin. On ollut kesiä, jolloin ei ole juuri tehnyt mieli hellevaatteita ostella..kun ei ole niitä helteitä näkynyt eikä kuulunut. Nyt niistä on saanut jo yliannostuksen ja tuntuu, että ihmiset alkavat olla jo tosi uupuneita.

Vuodenajoista ehdoton suosikkini on syksy ja pimenevät illat. Se on tässä kaupallakin aina uuden kauden alku, se isoin. Uusi koulunalkutavara on jo alkanutkin tulla sisään ja on ihana alkaa laittaa myymälöitä uuteen uskoon. Eikä aikaakaan, kun toppavaatteet tulevat..ja siitäpä se loppuvuosi alkaakin. Toppavaatteet tulevat nykyään aika aikaisin, melkein vielä helteitä pidellessä. Ja ne kyllä haetaankin ajoissa, että saa mieleisensä. Koot tahtovat olla aika lopussa, kun varsinainen tarve tulee ensilumien saapuessa. Näin se menee..

Pienenä yrittäjänä kiipeän laman vaikutuksen tekemästä kuopasta ylöspäin. Hitaasti, mutta varmasti! Koettelemukset ovat olleet hirveät, mutta onneksi tässä on ollut onnistumisiakin. Niinkuin esimerkiksi tämä kesä. Lomalaisia liikkui Pielavedellä paljon ..
Jos vielä on onnistunut syksy ja talvi, niin voi olla, että selviän! Olla yrittäjä tänä päivänä ei ole mikään itsestäänselvyys. Valtavia ostoskeskuksia, hypermarketteja ym. vastaan taistelu pienenä putiikkina tuntuu välillä mahdottomalta, mutta onneksi on ihmisiä, jotka arvostaa ostosten teon helppoutta ja palvelua, joka on saatavilla heti kun sitä tarvitsee. Pienestä liikkeestä tekee monesti myös aika ihmeellisiä löytöjä, kun ostot tekee yrittäjä itse, eikä ketju määrää mitä myyntiin tulee. Kannattaa siis aina välillä pistäytyä katselemassa, vaikkei juuri mitään ihan välttämättä tarvitsisikaan. Sieltä voi tehdä vaikka elämänsä löydön :)

Liikkeen pitää uudistua, oli pieni tai iso. Me pyrimme kehittämään jatkuvasti mallistoa kysyntää vastaavaksi. Uusia toimittajia on taas tulossa syksyksi, ihanaa uutta ilmettä mm. Clairelta!
Syksyn uusi juttu ZaZasissa on myös verkkokauppa. Sitä on kehitetty jo melkein vuosi ja nyt se vihdoin ja viimein olisi aukeamassa. Lomalaiset, jotka ovat tykästyneet valikoimiimme saa nyt ympärivuotista palvelua pelkkien lomien sijaan. Ja jospa sieltä joku uusikin asiakas poikisi. Paljon asioivat kuulemma verkossa nykyään lapsiperheet..hassua, itse en osaa sieltä kautta mitään tilata!

Ja sitten ei muuta kun sitä ihanaa, kaunista syksyä odottelemaan. Sitä odotellessa nautitaan vielä hetki ihan oikeasta kesästä, lämpimästä järvivedestä ja jäätelöstä :)

Kevättä rinnassa, tunteet pinnassa

Olen toiveikas..ja väsynyt! Talven yli pääseminen tuntui välillä epätoivoiselta ja raskaalta. Onneksi kevätaurinko on jo joinain päivinä näyttäytynyt ja huomaa kyllä miten se vaikuttaa mieleen. Talven pelastus oli itse talvi. Nyt ei tarvitse yrittää pitää todella kallista talviulkoiluvaatetta varastossa kesän yli. Toppa on kutakuinkin myyty!

Asiakas kävi juuri etelämmästä Suomea ja kertoi, että heidän paikkakunnan lastenvaateliike lopettaa. En ihmettele, niin joutuu tekemään varmasti moni muukin. Toivottavasti ehtii itse tehdä lopettamispäätöksen, ennenkun se tekee joku muu itsensä puolesta. Tämä muu voi olla vaikka ystävämme verottaja, joka ystävällisesti hakee firman konkurssiin. "Palkkasin" tai itseasiassa sain konsultin TE-keskuksen kautta hätiin jo 08-09 vuodenvaihteessa. Sekin oli ehkäpä yksi näistä fiksuista ratkaisuistani ja pelastuksistani. (Suosittelen lämpimästi!)
Hän jos kuka on kuullut ja myötäelänyt yrityksien kanssa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Lohdutukseksi hän kertookin välillä tositarinoita yritysten tilasta tänäpäivänä ja voin kertoa, että ei ole mitään mukavaa kuultavaa. Ainoa mukava asia niissä on se, että pahimpiin tapauksiin verrattuna asiani on sittenkin ihan hyvässä jamassa. Ja potku perseeseen!

Joka keskiviikon must-juttu on Pielavesi-Keitele-lehti. Tämän viikon tunteiden kohahduttaja oli nimimerkillä "kaupungista hupinsa hakeva" kirjoittaja, joka kehotti yrittäjiä hakemaan tukiaiset muualta kun oman kylän asukkailta. Oman kylän yrittäjät hänen mukaansa hinnoittelee tuotteensa jopa kolme kertaa kallimmaksi kuin lähikaupungit. Ohhoh sanon minä ja "vähän" voimallisemmin sanoi aika moni muu. Olisi mukava tietää mistä tämä kirjoittaja puhuu, koska yleistäähän tätä ei voi. Ei tuotteisiin, eikä yrittäjiinkään. On totta, että kaupungista voi löytyä yksittäisiä tuotteita, jotka ovat ns. vetonauloja. Asiakas astelee kauppaan vetonaulan perässä ja ostaa samalla monta muuta tuotetta, jotka ovat joko normaalihinnoiteltuja tai ylihinnoiteltuja..täytyyhän sen vetonaulan rahat jostain takaisin saada. Ja jotkut vetonaulat ovat hinnoiteltu niin houkutteleviksi, että ne ovat alle nettohinnoin. Käytännössä tarkoittaa sitä, että liike maksaa asiakkaille tuotteen hankkimisesta. Ja näitä vetonauloja on myös esim. meillä Pielavedellä, ei pelkästään kaupungeissa.
Itselläni näitä tämän kaltaisia vetonauloja ei ole ollut, vaan olen hinnoitellut tavarat myyjän suositushintojen mukaisesti, samat hinnat löytyvät siis kaikkialta maailmasta missä tuotteita vaan myydään. Ja onhan myös tuotteita, joita joku iso hypermarket ottaa 10 000 ja pieni paikallinen kauppa 10. Todennäköistä on, että nämä tuotteet ovat ostohinnoiltaan hypermarketille halvempia. Tämäkään ei kuitenkaan kerro sitä, että pienet ylihinnoittelee! Tämä "kaupungista hupinsa hakeva" on varmaankin ottanut huomioon nämä muut kustannukset mitä kaupunkiin asioikseen lähdöstä tulee. Näitä ei varmaan tarvitse erikseen luetella. Hyvät oman kylän asukkaat, käyttäkää ihmeessä niitä oman kylän palveluja, että ne säilyvät. Voin taat, että teitä ei omalla kylällä kuseteta vaan hyvää hyvyyttä ja oman työllistymisen eteen palvellaan.

vuoden alku..uuden alku

Pidän kirjoittamisesta, siitä että saan purkaa ajatuksiani paperille..vain itselleni. Tätä tekstiä kirjoitan myös sillä mielellä, että kukaan ei sitä tule lukemaan. Ihan siksi, että olen avoin ja rehellinen, niin hyvässä kuin pahassa.

Vuosi 2010 pelottaa. 2009 oli suurta koittelemusta ja sen paikkaaminen vie aikansa. Lama iski suoraan kasvoihin. En todellakaan kuvitellut, että sen vaikutukset olisivat näin suuret. Myynti yksinkertaisesta vaan romahti heti tammikuun alusta kummassakin myymälässä. En edes ollut tukevasti jaloillani vielä alkutaipaleen sössimisistä ja nyt lähti kyllä totaalisesti jalat alta. Olen mennyt aikalailla kädestä suuhun koko ZaZasin alkutaipaleen. Lainoja on vielä reilusti ja pääomaa ei ole kertynyt, eikä tuota lottovoittoakaan ole kuulunut, että saisi vähän käyttöpääomaa. Niinpä pienetkin myynnin heilahtelut tuntuu selkänahassa.
Joku antoi palautetta valikoimien muutoksesta. Ei ole kuulemma valinnanvaraa, niinkuin aiempina vuosina. Ajattelin, että voi helvetti, nyt sen tietää kaikki. Huonosti menee! Kun loppuu raha, ei voi ostaa uutta tavaraa ja jos ei ole ole myyntiä, ei tule rahaa. Vaikutukset näkyy välittömästi.

Kävin jo aika syvällä masennuksen syövereissä, kunnes löin nyrkin pöytään ja huusin, että perkele, minuahan ei yhdet lamat kaada!! Päätin aloittaa taistelun, maksoi mitä maksoi. No omia voimiahan se eniten vaatii, työntekijöiltä ammattimaisuutta ja ymmärtäväisyyttä. Onneksi hekin uskovat yhtä 100%:sti tähän kuin minäkin.

Nyt kun uusi vuosi kääntyi, alkoi oikeastaan uusi kausi meilläkin. Vanhat laskut on saatu kutakuinkin maksettua ja uusia tehdään tiukalla budjetilla. Varmoja ostoja, joka rätti on saatava kiertoon, mikään ei voi jäädä seisomaan varastoon. Se olisi kohtalokasta ja kallista. Viimeisen päälle kukkaron nyörit tiukalla. Mistä vaan voi säästää, säästetään. Lehdessä oli Ylä-savon kehityksen kyselyn tuloksia mistä yrittäjät säästää. Oli ilmeistä, että se tehdään ensisijaisesti omasta palkasta. No niinhän minä olen tehnyt melkein viisi vuotta!

Olen melko siunattu, kun minulla on maailman ihanin ja ymmärtäväisin mies. Palkkaa ei ole tästä minun leipätyöstä kuulunut. Kyllähän siitä välillä keskustelua on ja vähän kärkkäitä kommenttejakin olen saanut, mutta enemmän olisin ehkä ansainnut. Perhe voi hyvin ja leipä on joka päivä pöytään saatu. Suurin kiitos siitä kuuluu miehelleni. Toivottavasti voin joskus hyvittää tämän kaiken hänelle..

Paljoa ei tarvitsisi, itseasiassa kyse on hyvin vähästä, kun ei ole miljoonabisneksestä kyse. Olen joskus laskenut kuinka paljon Pielavedellä tarvitsisi jokaisen lapsiperheen hyödyntää palveluja kuukausitasolla ja vuositasolla. Summa on naurettavan pieni, mutta näköjään mahdoton. Palvelujen käyttö turvaisi liikkeen olemassaolon, tarjonnan monipuolisuuden ja yrittäjän oman toimeentulon. Ei muuta. Olen ollut alusta asti hyvin tietoinen, ettei ZaZasista tule kultakaivosta tekemälläkään, vaikka sitten kaikki kyläläiset käyttäisivätkin palveluita. Eikä se ole ollut tarkoitus eikä tavoitekaan. Vain työpaikka itselle ja leipä pöytään.

Toivon, että teen tänä uutena vuosikymmenenä oikeita ratkaisuja, että selviäisin tämän kamalan taantuman yli voittajana. Kolhuista en ole välttynyt, mutta kaatumaan minua ei ole vielä saatu. Rakastan työtäni, enkä haluaisi pettää uskollisia ihania asiakkaitani. Toivoisin niin, että saan jatkaa ja kasvaa lapsiasiakkaiteni myötä. Pohjatyötä olemme tehneet niin huolella ja kauan, että olisi todella sääli, jos kaikki loppuisi nyt.

Taistellaan yhdessä ja voitetaan tämä taantuma. Yksin en siihen pysty, vaan tarvitsen kipeästi teidän apuanne. Vain palveluja käyttämällä palvelut säilyy. Ja mitä enemmän niitä käytetään, sitä paremmin teitä voidaan palvella. Ei maksa mitään, jos käy edes pistäytymässä liikkeessä. Mitäänhän ei ole pakko ostaa, mutta voi sanoa edes yrittävänsä etsiä lapsilleen sopivaa oman kylän liikkeestä. Maksit, Prismat, Halpa-hallit ja Cittarit ei takuulla kaadu jos juuri sinä jätät yhden asian sinne hyllyyn, mutta pienet palvelevat erikoisliikkeet voi tehdä sen helposti. Toimintamme on niin vähästä kiinni, valitettavasti. Joskus..ihan vain joskus hieman harmaampina päivinä on mielessä käynyt, että mitä ihmettä minä oikein teen. Tämähän on ihan hullua! Mutta sitten taas muistan. On yksi maailman ihanimmista tunteista tuntea onnistuneensa elämän työssään. Kun pieni asiakas sanoo, että olen kiva tai että minulla on kauniita vaatteita, saa taas lisäpotkua yrittämiseen. On ihana saada tehdä jotain omaa ja omannäköistä. Tehdä asioita toisille, juuri niinkuin niitä haluaisi itselleenkin tehtävän.

Ja tässä sitä taas ollaan..täynnä intoa, että tästäkin vuodesta selvitään. Ensi vuonna mietitään, että olipa hirveä lama, seuraava tulee vasta kahdenkymmenen vuoden päästä, jos mennään samalla aikajanalla kuin edeltäneissä. Siinä on välissä hyvin aikaa kerryttää käyttöpääomaa pahan päivän varalle. Nyt sitä ei ollut ja hirttosilmukka hiersi kaulaa joka päivä. Toivoisin pääseväni eroon siitä tunteesta. Kyllähän on pakko tulla päivä, jolloin minäkin saan huokaista..