sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Aurinkoenergiaa

Kirjoittelin tuossa taannoin, miten ihana syksy on, mutta ei kyllä käy haukkuminen tätä kevääntuloakaan! Ajelen töihin ja töistä kotiin ja aurinko paistaa mennen tullen. Asfaltti on jo paikoin sulaa ja kuivaa..tekisi mieli vetää aurinkolasit nokalle, aukaista ikkuna ja vääntää stereot täysille. Ainiin, olen jo 32vee, enhän minä voi tuommoisia juttuja harrastaa. Tyydyn vain vetämään aurinkolasit nokalle ja stereot niin, ettei korviin ota. Juu eikä puhettakaan, että ikkunaa voisi aukaista. Sitten sitä ei käännä päätä viikkoon! Eipähän pääse teinit naureskelemaan, että mitä tuokin yrittää Toyotan reuhkalla, eikä mummoilta tule paheksuvia katseita teinihurjastelusta.

On mielettömän ihanaa pitkän pimeän talven jälkeen saada jatkaa päivää vielä työpäivän jälkeenkin. Sitä on jopa lähtenyt lasten kanssa vielä pitkäksi aikaa ulos lenkille ja mäkeä laskemaan. Talven pimeydessä nämä jää ainakin täällä maalla tekemättä..tai siis minulta ainakin jää, kun en uskalla pimeään metsän keskelle mennä! Eikä kyllä oikein jaksakaan, joka taas johtuu varmaan siitä, että ei tule oltua muuta kuin töissä ja kotona iltahommat ja nukkumaan, töissä ja kotona iltahommat ja nukkumaan jne jne..

Ihanaa aurinkoista kevättäni varjostaa vieläkin vaikeuksista ylipääseminen. On ollut uuvuttavaa huomata miten pitkä ja piinallinen matkani kuilun reunalta on. En tosin ajatellutkaan, että asiat menisivät tasapainoon hetkessä, mutta kyllä tämä pari kolme vuotta alkaa olla ylitsepääsemättömän stressaavaa ja väsyttävää. Eikä auta sanoa, että älä kokoajan mieti. Vaikka kuinka yrität ajatella positiivisesti ja syrjäyttää ikävät ajatukset, niin kyllä se siellä valitettavasti takaraivossa kokoajan kolkuttelee miten kurjasti asiat vieläkin ovat. Jos ei jostain syystä kolkuta, niin kolmannet osapuolet kyllä muistuttavat olemassaolostaan tasaisin väliajoin. Arvelevat varmaan, että saatan vaikka unohtaa. Se kyllä on aika ominainen piirre minulle nykyään tuo unohtaminen, mutta näitä muistuttelijoita ei kyllä passaa unohtaa hetkeksikään tai haastemies kolkuttelee ovelle melkoisen pian.

Tiedän, että rahaa ei saisi toivoa, mutta eilen kun saunan jälkeen istuin pihalla ihmettelemässä kaunista tähtitaivasta ja näin tähdenlennon, niin se vain lipsahti kuin apteekin hyllyltä: Anna minulle sen verran rahaa, että saan ostovelkani kuitattua. Ja jatkoajatus oli: tai itseasiassa jos ihan pikkuisen enemmän, että saisi lainoja hoidettua pois samalla, niin olisi hengitystilaa! Heti kadutti! Olisi pitänyt toivoa rakkautta ja maailmanrauhaa!! Kyllähän se vaan on niin, että maallistahan tämä kaikki on ja se ei tapa jos kaikki meneekin. (vaikka olisihan se ihan kivaa onnistua siinä, mitä yrittää tehdä). Asioiden tärkeyden tajuaa varmaan vasta sitten, kun omalle kohdalle sattuu jotain. Esim. jos lapsi sairastuisi vakavasti, niin siinä tuskin enää itkisi firman heikkoutta. Tämmöisiä me silti olemme, tai en kai minä voi puhua kuin omasta puolestani. Olen siunattu, kun minulla on 4 ihanaa tervettä lasta (josta kyllä olen saattanut joskus sanoa riidan keskellä jotain toisensuuntaista.) Kiitos heistä..olkoon sitten vaikka elämä taistelua muulla saralla.

Sitten tämmöinen pieni loppukevennys, ettei mene ihan itkeskelyksi taas. Tunnustaudun aika uskonnolliseksi ihmiseksi. Siis semmoiseksi perususkovaiseksi. Lasten kanssa rukoillaan iltaisin ja joskus jopa huomaan puhuvani Jumalalle esim. juuri silloin saunan jälkeen yksin pihalla. No yksi päivä juteltiin maailman synnystä lasten kanssa ja esikoiseni tuhahti, että et kai sinä äiti usko tuollaiseen hölynpölyyn! Olin aika järkyttynyt, mutta hän on tällä hetkellä hyvin vakuuttunut tieteestä. No, onneksi ikä sallii mielipiteen vaihdon vaikka heti huomenna, joten en laita lasta ainakaan vielä kristilliselle leirille imemään raamatun oppeja. Poika (7) sen sijaan sai aikaan melkoisen naurunpyrskähdyksen, kun kertoi pokkana saunassa tatuoivansa Jeesuksen kuvan käsivarteensa. Ok, mikäs siinä, jos vielä täysi-ikäisenä olet yhtä varma asiasta!